
Helsingin juhlaviikot. Juhani Nuorvalan Ajamana Tanssin talon Pannuhallissa. Awake Percussion (Jerry Piipponen, Lauri Pekkanen, Petteri Kippo, Walter Witick) ja Töölölab (Turkka Inkilä, huilu. Saku Mattila, oboe, Taavi Oramo, klarinetti, Antti Salovaara, fagotti, Olli Keskinen, äänisuunnittelu, Valtteri Mustalahti, valosuunnittelu).
Juhani Nuorvala on siitä harvinainen oman modernistisukupolvensa suomalaissäveltäjä, että hän innostui elektronisesta tanssimusiikista ja amerikkalaisesta minimalismista jo silloin, kun kollegat ahkeroivat älyllisempien metodien parissa. Nuorvalan suurin teos on tähän mennessä ollut ooppera Flash Flash, joka sai toistakymmentä vuotta myöhästyneen kantaesityksensä 2019. Nyt hän palasi estradille toiseksi suurimmalla teoksellaan Ajamana, joka on puhallin- ja lyömäsoitinkvartetille ja elektroniikalle sävelletty 50 minuutin ”tanssisinfonia”.
En epäröi sanoa Ajamanaa Nuorvalan omaksikuvaksi, sillä sen tapa yhdistää klubimusiikkia ja nykymusiikkiensemblen keinoja on persoonallinen. Nuorvala ei yritä tekeytyä ikäistään nuoremmaksi tanssiluolien sankariksi vaan luo pidempiä perspektiivejä. Amerikkalaisen minimalismin perintö – Steve Reich ja Philip Glass – on tuntuvilla, mutta tapa käyttää alluusioita ja mikrotonaalisia harmonioita ja lähteä muusikoiden tuomista impulsseista takaa omaäänisen lopputuloksen. Teos pitää pihdeissään alusta alkaen, saa paikoin jalan väpättämään ja kihelmöi aisteja monikerroksisuudessaan.
Teos on syntynyt tiiviissä yhteistyössä Töölölabin puhaltajien ja Awake Percussionin lyöjien kanssa, ja se kuului jäsenten luovana panoksena. ”Muusikot osallistuvat musiikin muotoiluun, soitinnukseen, äänisuunnitteluun, ohjelmointiin, improvisointiin ja visualisointiin samaan tapaan kuin rytmimusiikissa bändien levyillä ja studioissa usein tapahtuu”, säveltäjä kirjoittaa.
Erilaisia tyylejä vilisee Ajamanassa niin, että voinee puhua jo sinfoniasta ”maailmana, jossa on kaikki.” Tietenkään sinfonia-nimen käyttö tässä ei viittaa lajityyppiin muotona vaan tapana yhdistää erilaisia asioita orgaanisesti virtaavaksi jatkumoksi. Siihen viittaa myös jako kolmeen toisiinsa liitettyyn osaan, joilla on omanlaisensa funktiot.
Teos alkaa minimalistisella, lomittuvalla puhallinpulputuksella, ja toisto kestää juuri tarpeeksi kauan imeäkseen mukaan aikakäsitykseen, mutta ei liikaa. Juuri sopivassa kohdassa tekstuuri alkaa muuntua erivärisiksi kudoksiksi ja pehmeiksi ambient-maisemiksi, aiheet ja soolot siirtyilevät muusikoilta toiselle. Tiukka biitin purevuus yhdistyy melodisiin ja harmonisiin elementteihin, elektronisiin laajennuksiin ja yksilöllisiin ääniin tavalla, joka ei ainakaan ole yksitoikkoista – kuten joidenkin mielestä teknopohjainen klubimusiikki voi olla.
Nuorvala kallistaa korvansa myös muille tanssiaiheille. Mukana on mm. mahlermaisen ironinen tai ”lehmäntuoksuinen” valssiaihe – muistanko oikein, että vastaava oli myös Flash Flashissa? Keskiosa luo energiselle menolle upeiden sointien ja melodioiden ryydittämän suvannon, ja säveltäjän mainitsemat ”mikrotonaaliset korvamadot” kutkuttavat hienoisessa vääristyneisyydessään. Lauluosuudessa klarinetisti Taavi Oramo luo nostalgisen tunnelman. Finaalissa kineettinen voima ottaa kierroksia niin, että teos tuntuu loppuvan jopa kesken. Energiaa riitti kotiinkin vietäväksi.
Valosuunnittelu on oleellinen osa teosta, eikä siinä langettu estradishown kliseisiin. Miksaus toimi niin, että yleisöä turhaan varoiteltiin kovasta äänestä ja tarjottiin korvatulppia. Pannuhalli on tilana vaikuttava ja sopii industrialistisessa tunnelmassaan teokseen, mutta ehkä se oli liian ahdas. Ajamalle sopii toivoa uusia tulemisia, sillä sillä on hyvä mahdollisuus saada nykymusiikille uutta yleisöä.
Harri Kuusisaari