Arvio: Musiikkia Suomenlahden rannoilta – PianoEspoo 30 vuotta. Tapiola Sinfonietta, Tapiolan nuoret sinfonikot, Ville Matvejeff, kapellimestari, Mirka Viitala, piano, sekä Espoon musiikkiopiston pianistit. Pärt, Rautavaara, Tšaikovski.
Jos pianofestivaali täyttää 30 vuotta, niin millaisena kuvittelisitte sen juhlakonsertin? Yhdessä tekemisen energiaa oli ainakin ilmassa. PianoEspoo on ottanut ohjelmassaan ja toiminnassaan perinteisesti huomioon espoolaiset musiikkiopistot, ja lasten ja nuorten Tapiola-pianokilpailun ohella ovat nuoret soittajat päässeet valokeilaan myös useissa matineoissa.
Kotikenttäetu oli perjantai-iltana Espoon musiikkiopistolla, jonka edustusorkesteri, Tapiolan nuoret sinfonikot, oli soluttautunut Tapiola Sinfoniettan riveihin. ”Tätä yhteistyötä on yritetty kauan”, kertoi taiteellinen johtaja Paavali Jumppanen alkujuonnossaan.
Juhlakonsertin orkesteriohjelman kuitenkin kenties kuvittelisi erilaiseksi kuin mitä eilen Tapiolasalissa kuultiin – ehkä jopa kahden konserton illaksi, tai jotenkin muuten hyvin, no, pianokeskeiseksi. Itsekin Espoon musiikkiopiston kasvatin ja nuorena PianoEspooseen osallistuneen Ville Matvejeffin johtamassa ohjelmassa oli kaksi teosta, josta piano oli kuitenkin mukana vain ensimmäisessä, Arvo Pärtin Lamentatessa, ja toki siinäkin muita soittimia erottuvammassa roolissa, muttei silti samankaltaisessa solistin asemassa kuin konsertoivissa teoksissa: Lamentate yllätti, no, epäpianistisuudellaan.
Toki raamien ulkopuolelta ajattelu on aina virkistävää, ja jokin satoja kertoja kuultu perinteinen konsertto olisi vasta ollutkin mielukuvituksetonta. Pianon ja orkesterin vuoropuhelun vaihtoehtoisista rakenteista erittäin toimivana esimerkkinä löytyy vaikkapa Conrad Taon ja RSO:n vuoden alussa esittämä Andrew Normanin Suspend.
Pärtin Lamentate ei valitettavasti tähän luokkaan noussut. Syy ei ole kuitenkaan esittäjissä. Nuoret sinfonikot pärjäsivät odotukset reippaasti ylittäen – vain toisinaan puhallinpaikoissa kuuli eron ammattiorkesteriin. Mirka Viitala toi soitollaan henkeä pianon minimalistisiin osuuksiin, jotka varomattomalla työllä olisivat jääneet monotonisiksi ja sieluttomiksi. Hänen roolinsa oli valaa niihin merkityksellisyyttä, ja se illuusio oli hienosti tehty.
Lamentaten kohdalla vika oli itse teoksessa, joka oli suoraan sanoen tylsä. Pärt on parhaimmillaan ollessaan teknisesti ankarimmillaan, kuten upeassa Johannes-passiossa; Lamentatessa puolestaan laajempi keinovarojen paletti yhdistettynä haahuilevan oloiseen rakenteeseen vesittää sen olennaisen, joka nosti Pärtin maailmanmaineeseen. Jos tämä teos olisi tuntemattoman säveltäjän kynästä, se olisi kenties saanut esityksen tai pari jonkin pikkukaupungin orkesterin hoteissa ja unohtunut sitten arkistoon.
Väliajalla Espoon musiikkiopiston päätösvaiheen pianistit pääsivät esittelemään taitojaan (yhdellä osalla kukin) Einojuhani Rautavaaran Ikonit-sarjalla, joka vaikeusasteeltaan reippaasti ylittää musiikkiopistojen opetussuunnitelmat. Tämä numero oikeastaan oli pianofestivaalisin osuus illan ohjelmassa, ja hieno näytön paikka nuorille soittajille. Ikonit toivat sillan Suomenlahden yli, mutta myös ortodoksisuus yhdisti ne Pärtiin.
Lahden kolmannella laidalla Pietarissa vaikutti puolestaan Pjotr Tšaikovski, jonka orkesteriteoksista useimmiten esitetään kuudetta sinfoniaa, konserttoja ja näyttämömusiikkia; illan parhaaksi numeroksi osoittautuikin säveltäjän virkistävä sinfonia nro 2, jonka alkuperäinen lisänimi Vähävenäläinen oli oikeutetusti saanut geopoliittisesti emansipoidun päivityksen Ukrainalainen. Sen osien temaattisena materiaalina Tšaikovski käytti ukrainalaista kansanmusiikkia*, mutta antaen sille kaikenkattavan, taitavan romanttisen sinfonisen käsittelyn. Ensimmäisen osan soolokäyrätorviavauksen, toisen osan lopussa marssivaan jäävien patarumpujen ja scherzon visertävien huilujen kaltaiset yksityiskohdat olivat mehukkaita; Matvejeff johti varmasti ja ennen kaikkea suurella sydämellä, etenkin kiihkeässä ja euforista riemua pursuavassa finaalissa, joka jätti hymyn säteilemään kasvoille vielä kauan kulttuurikeskuksesta poistumisen jälkeenkin.
Santeri Kaipiainen
* Käsiohjelmassa osien nimet oli jostain syystä käännetty sulkuihin englanniksi myös suomenkielisessä osuudessa. Miksei alkuperäiseksi venäjäksi (vai/tai ukrainaksi)? Tšaikovski tuskin niitä englanniksi kirjoitti.
