Grigori Sokolov Musiikkitalossa 14.6. Schumann, Chopin.
Grigori Sokolovin konsertit tuntuvat noudattavan samanlaista kaavaa, jossa on jopa hartaudenharjoituksen piirteitä. Pianisti saapuu lavalle ilmeettömänä kivikasvona ja uppoutuu omiin maailmoihinsa meedion lailla. Osaston lopussa lyhyt kumarrus ja ulos – muu kommunikointi ei ole tarpeen kuin koskettimiston välityksellä tapahtuva.
Yleisö on kuitenkin pelissä mukana kuin kunnon kirkkokansa ja osaa odottaa lopussa palkinnoksi pitkää ylimääräisen settiä. Niin vuosi sitten kuin myös nyt niitä saatiin kuusi: viisi Schubertia ja yksi Chopin. Se oli tyylikäs päätös vakavasävyiselle jälkipuoliskolle.
Schubertin pikkukappaleissa tiivistyi jälleen Sokolovin taiteen ydin, kyky tehdä yksinkertaisestakin painavaa. Romanttiset väristykset tuntuivat jokaisessa harmonian vaihdoksessa, ja ilmeikäs säestysäänten muotoilu teki melodioista loputtomia. Viimeinen Klaverstück häilyi hellyyden ja tragiikan välillä ja sulki kehän vaikuttavasti.
Varsinaisen ohjelman pihvinä tällä kertaa oli Chopinin b-molli- eli ns. surumarssisonaatti, jonka Sokolov on esittänyt Helsingissä ennenkin. Vuosien varrella mestari on karsinut voimankäyttöä, mutta se ei ole pois dramaattisuudesta. Heti alussa hän korosti synkkiä bassoaiheita, joiden varjo tuntui myös lohdullisesti laulavissa linjoissa.
Sokolov osaa maksimoida kontrastien tehon, kuten toisen osan sävelten maanisten takaa-ajon ja trion nostalgian. Surumarssi kulki pikemmin järkkymättömän eetoksen kuin paatoksen voimin, ja sivutaitteessa pysähtyneen oloinen tempokin toimi. Jonkun vähäpätöisemmän pianistin käsissä se voisi johtaa junnaavuuteen. Finaali olikin sitten enää kuin hautausmaan lehtiä sinen tänne pyörittelevä tuulenpuhuri.
Chopinin kahdessa nokturnossa Sokolov toi esiin niiden kaksijakoisen luonteen: unenomaisesti leijailevan bel canto -laulun ja yön synkät, pelottavat puolet. Kosketus oli hyväilevä, mutta taustalla kuuluivat myös pohjattoman syvyydet.
Schumannin Arabeskissa Sokolov väläytteli kauneinta pianosointiaan. Säveltäjän C-duuri-fantasiassa riitti niin unelmoivuutta kuin kiihkoa, mutta pieninkään yksityiskohta ei päässyt karkuun kontrolloidussa muotoilussa.
Konserttikausi Musiikkitalossa tuskin olisi voinut saada hienompaa päätöstä.
Harri Kuusisaari
