T
urun musiikkijuhlat alkoi todellisella tähtihetkellä, kun Norjan musiikin ylpeydet, sopraano Lise Davidsen ja pianisti Leif Ove Andsnes kohtasivat norjalaisen ja saksalaisen musiikin parissa. Etenkin ensimmäisen puoliskon täyttänyt Erward Griegin laulujen kokonaisuus oli elämys koskettavassa runollisuudessaan ja samalla luonnonläheisessä otteessaan.
Davidsen ja Andsnes eivät ole sopraanotähti ja hänen säestäjänsä vaan tasavertainen duopari. Andsnes heistä on kuitenkin se, joka on ollut klassisen musiikin huipulla paljon pidempään. Onkin annettava tunnustus hänelle siitä, miten nöyrästi kokonaisuuden ehdoilla hän paneutui partnerin työhönsä ja toi siihen yhtä aikaa painokasta substanssia. Tällainen liedpianismi on luksusta.
Mutta kun Davidsenin uljas sopraano on kuitenkin se, joka ensimmäisenä herättää huomion ja kerää ylistävät otsikot, käsittelen hänen laulutaidettaan erikseen.
”Älä koskaan laula lujempaa kuin kauniisti”, kuuluu norjalaisen Wagner-sopraanon Kirsten Flagstadin opettaja sanoneen aikoinaan, ja tuntuu siltä, että Lise Davidsen on ottanut tästä oppia. Tietenkin hänen äänensä silkka stamina ja dynamiikan laajuus on se, mikä ensin luo wow-efektin, mutta tien tulee esiin hänen kykynsä muotoilla eheitä ja vivahteikkaita fraaseja.
Musiikkimaailma on tervehtinyt Davidsenia uutena Wagner-sopraanona, mikä on hieman kummallista siihen nähden, että hän on tehnyt Richard Wagnerin oopperoiden päärooleista vasta Sieglindeä ja Elisabethia, joista kumpikaan ei ole kovin dramaattinen. Varmaankin säveltäjän nimi on markkinoijille helppo leima.
Davidsen sanoi Rondon 6/2020 haastattelussa, ettei hänellä ole mitään aikomusta keskittyä Wagneriin eikä ottaa tämän raskaimpia rooleja ohjelmistoonsa pitkään aikaan vaan tehdä myös italialaisia rooleja ja konserttirepertuaaria. Hän sanoi myös haluavansa välttää kaikkea lokeroimista. Päätös on oikea, ja siitä sai tuntua myös Turun musiikkijuhlien konsertissa.
Davidsenin sopraanossa on kaikki, mitä hyvältä laululta voi vaatia. Siinä on voimaa mutta yhtä lailla vivahteita. Siinä on majesteettisuutta ja dramaattista iskukykyä, joka voi seuraavassa hetkessä kääntyä intiimiksi ja jopa leikkisäksi. Pieni mahdollistaa suuren, sillä vasta hiljaisimpien sävyjen hallitseminen antaa huipennuksille niiden tehon. Harva sopraano saa luotua niin pitkälinjaisia ja dynamiikaltaan laajoja crescendoja, mikä kertoo myös erinomaisesta hengitystekniikasta.
Luonnon ja tunteiden ristivedossa
Mutta takaisin asiaan, eli Lise Davidsenin ja Leif Ove Andnesin liedtaiteeseen. Heillä molemmilla on henkilökohtainen suhde Griegin musiikkiin: säveltäjän pianokonsertolla oli tärkeä rooli pianistin uran alkuvaiheiden sotaratsuna, ja sopraano opiskeli Griegin kotikaupungissa Bergenissä. Molemmilla on vielä jäljellä aitonorjalaista luonnontunnetta, kykyä eläytyä johonkin koskemattomaan ja puhtaaseen, joka on tarpeen Gregin laulujen maailmassa.
Kuudessa liedissä op. 48 Grieg kulkee jo runovalintojensa osalta suuren saksalaisen tradition katveessa, tuoden mukaan niin Schubertin luontosymboleja kuin Schumannin romanttista tunnemaailmaa. Ne ovat henkilökohtaisia lauluja, sillä ne on sävelletty hänen vaimolleen Ninalle.
Davidsen ja Andsnes toivat erinomaisesti esiin keskieurooppalaisen perinteen, norjalaisen luontosuhteen ja romanttisten tunteiden välisen yhteyden. Davidsen korosti usein hillittyjä, kuin orastamassa olevia sävyjä ennen kuin antoi äänensä puhjeta haltioituneeseen lakipisteeseen. Andsnes käytti yhtä lailla pidättelevää rubatoa, joka sai runokuvat ikään kuin viipyilemään pohjoisen kesän valonhämyssä. Vihdoin vihjailut pääsivät konkretisoitumaan ja patoutuneet jännitteet purkautumaan viimeisessä laulussa Ein Traum.
Paimentytön kehitystarina
Arne Garborgin runoihin sävelletty laulusarja Hagtussa on hengeltään norjalaisempi, eikä vain norjankielisten tekstin vuoksi. Sarja kuvaa vienon paimentytön kehitystarinaa luonnon tarkkailusta ja introverteista haaveista ensi suudelmaan ja rakkauden hekumaan ja vihdoin pettymykseen ja resignaatioon. Kiinteä psykologinen kaarros muistuttaa Schubertin syklisiä laulusarjoja, mutta Griegin paimentyttö on Schubertin vaeltajia herkempää tekoa.
Taopa, jolla Hagtussa kuvailee rakkauden kohdettaan (”siro, tumma solakka, syvät harmaat silmät ja unelmoiva olemus”) on yksityiskohtaisuudessaan hauska, samoin kuin hänen pysähtymisensä lehmien perästä sinisenä rehottavaan mustikkarinteeseen. Luontosuhde kasvaa panteistiseksi. Davidsen sanoi Rondossa, että hän näkee tässä yhtäläisyyksiä suomalaiseen sielunmaisemaan.
Vähän ennen loppua paimentyttö pakenee tunteiden kipeyttä iloiseen tanssileikkiin laulussa Killingdans. Miten kepeästi Lise Davidsen muuttuikaan kujeilevaksi lapsoseksi! Naiivius on kuitenkin lumetta, sillä hän päätyy itkemään yksin pensaan suojassa (Vong Dag) ja kokee viimeisessä laulussa Ved Gjaetle-Bekken saman kohtalon kuin Schubertin vaeltajat: puron varrella hän haluaa unohtaa kaiken ja heittäytyä sen pyörteisiin.
Viimeinen sana jää Leif Ove Andsnesin taianomaisen kirkkaasti solisevalle purolle. Duon dynamiikka laulusarjassa on jännittävä, sillä pianisti ilmentää jonkinlaista metatodellisuutta, kun taas Davidsen on suoremmin kontaktissa yleisöön ja ailahtelee roolinsa tunnevaihteluissa.
Straussin ja Wagnerin hekumaa
Konsertin jälkiosassa taiteilijat tulkitsivat Richard Straussin lauluja ja Wagnerin Wesendonck-sarjan. Niin hienoja ja pakahduttavia kuin ne olivatkin, konsertin erityisimmät hetket koettiin Griegin lauluissa, joiden hienosäätö oli viety äärimmilleen.
Straussin lauluissa Ruhe meine Seele, Cäcilie, Morgen ja Befreit Davidsenin ei enää tarvinnut säästellä sopraanonsa uljautta, vaan hän antoi sen liidellä puolihurmioituneessa tilassa, kuten vain tämän, sopraanoääntä yli kaiken rakastaneen säveltäjän musiikissa voi. Andsnesin jotkut hidastelut vähän jähmettivät tulkintojen virtaavuutta.
Wagnerin Wesendonck-sarja on syntynyt Tristan ja Isolde -oopperan katveessa. Davidsen ei korostanut tätä yhteyttä minkäänlaisin Isolde-paisutuksin, eikä ole syytäkään, sillä Wagnerin ihastuksen kohteen Matilde Wesendockin naiivit runot eivät anna siihen pohjaa. Kuultiin herkkiä kuvia, lymyilyjä rakkauden taikametsän siimeksessä ilman, että intohimot sotkeutuvat idylliin.
Harri Kuusisaari
