Arvio: Radion sinfoniaorkesterin kamarikonsertti, suora lähetys Musiikkitalosta 27.5.2020. Sivan Magen, harppu; Tami Pohjola, Jukka Pohjola, viulu; Ilari Angervo, alttoviulu; Mikko Ivars, sello; Yuki Koyama, huilu ja bassohuilu. Debussy, Wennäkoski, Renié, Gubaidulina, Caplet.
Radion sinfoniaorkesterin harpisti Sivan Magen on kansainvälisen tason taituri ja aarre orkesterille – niin kauan kuin RSO hänet vain saa vakanssissaan pitää. Magen oli suunnitellut ohjelmiston kevään viimeiseen kamarikonsertti-striimaukseen ja kaivellut esiin sekä harppukirjallisuuden klassikoita että uudempia teoksia; harppumusiikkiin perehtymättömälle kuulijalle toki kaikki niistä olivat jokseenkin tuoreita. Lähes täysin huomaamatta, vailla minkäänlaista väkinäisyyttä, oli kolme viidestä teoksesta myös naisten kynästä ilman, että asiaa taidettiin mainita kertaakaan.
Claude Debussyn Danse sacrée et profane harpulle ja jousiorkesterille (1904) taisi olla ohjelman tunnetuin teos. Pleyel-yhtiön tuolloista uutuutta, kromaattista harppua, mainostamaan sävelletty teos nostaa soittimen solistiksi jousien ylle, vaikkeikaan ainoaksi melodikoksi. Debussylle tyypilliset pentatoniikat ja antiikkiviitteet olivat läsnä, vaikka nykykorvaan pyhän ja maallisen tanssin ero ei kovin mullistava ollutkaan: jälkimmäistä merkkasivat lähinnä rivakampi tempo ja isompi dynamiikka.
Lotta Wennäkosken Ciphersin inspiraationa ovat toimineet eri taiteenlajit – myös elokuva, ”seitsemäs taide”. Musiikkia (metatason lataamana) käsittelevä ensimmäinen, paikoin kansansävelmäinenkin osa oli hyvin hento, kuin kutsuen keskittyneeseen ”syvään kuunteluun”, Pauline Oliverosin termistöä käyttäen. Kirjallisuutta käsittelevä keskiosa oli intensiteettiä kannattelevaa poljentoa täynnä. Vaivihkaiset lausumiset ja laajennetut tekniikat kulkivat narratiivin rinnalla tarinan vaipuessa lopulta hiljaisuuteen. Elokuvaan viittaava finaali oli takapotkuisella ostinatolla varustettua kinesteettistä toimintaa, sävyiltään klovneriaan ja komiikkaankin viittaavaa. Wennäkosken teoksessa on taito kutsua vaivattomasti kuuntelemaan vailla turhaa mielistelyä, ja Magenin, Ilari Angervon ja Yuki Koyaman trio pelasi hienosti yhteen.
Ranskalaisen harppuvirtuoosin, säveltäjän ja pedagogin Henriette Renién Ballade fantastique (1913) on saanut innoituksensa Edgar Allan Poen kauhutarinasta Kielivä sydän, jossa päähenkilön vaikeaselkoinen murhanhimo muhii ja johtaa veritekoon, jota seuraava houreenomainen jännite johtaa vääjäämättä paljastumiseen. Poen kauhu – josta näyttelijä Jussi Nikkilä luki otteita – ehkä vihjaisi kohti ekspressionistisempaa ilmaisua kuin Renién vielä pitkälti romantiikassa kiinni oleva musiikki. Vahvat romaanisen kielialueen tunnelmat olivat kuitenkin läsnä, kun sooloharpputeoksen sävelkieli muistutti paikoin klassisen kitaran mestariteoksia. Tunnelman kiihtyessä Ballade fantastique lipui kuitenkin kohti Lisztin soolopianoryöpytyksille vertoja vetävää virtuoottista ilotulitusta, harpistien bravuuria ja Magenin mykistävää taitoa.
Sofia Gubaidulinan Ilon ja surun puutarha palasi huilun, harpun ja alttoviulun trioasetelmaan, jonka yhteissoitto osui jälleen nappiin. Gubaidulinalle tyypillinen ”primitiivis-moderni”, tilaa ottava ja vähäeleinen kieli keinui vuorotellen ja yhtäaikaisesti duurin ja mollin päällä, kehittyen hämyisämpään ja sieltä pulppuavan runsaaseen maisemaan, josta palindrominkaltaisesti palattiin takaisin alkutunnelmaan. Illan päättänyt André Caplet’n Conte fantastique harpulle ja jousille (1909) punoi langanpäitä yhteen niin ranskalaisuuden, kokoonpanon kuin Poe-vaikutteen suhteen, sillä teos oli kuin mykkäelokuvan kulta-ajan taidokas säestys Poen tarinoista ehkä ikonisimmalle, Punaisen kuoleman naamiolle. Ekspressionististen ja impressionististen ilmeiden välillä tasapainoillut Conte fantastique sisälsi sekä tyylikästä jousisatsia että vähäeleistä tunnelmien kerroksellisuutta, jossa kepeiden sävelten välistä pilkisti uhkaa. Koronakevään poikkeuskauden lopetukseksi oli konsertti monella tapaa mehevä kirsikka kakun päälle.
