Striimiarvio: Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 28.4.2021. Dalia Stasevska, kapellimestari, Petri Kumela, kitara. Auvinen, Mendelssohn.
Samalla tavalla kuin kasvavan valon määrä ja hiljalleen hiipivä vehreys kertoo keväästä, yksi signaali koronatilanteen paranemisesta on vaivihkaa suureneva Radion sinfoniaorkesterin kokoonpano. Eilisessä konsertissa orkesteri oli jo omanlaisessaan ”hybridimallissa”, jossa kantaesityksensä saanut tilausteos, Antti Auvisen Andalusian Panzerwagen Jazz, esitettiin kamariorkesterikokoisena, ja sitä seurasi Felix Mendelssohnin Oktetto jousille.
Viime vuonna ilmestyneen RSO:n loistavan Auvis-levyn teosten Junker Twist, Himmel Punk ja Turbo Aria tavoin myös kitarakonsertto Andalusian Panzerwagen Jazz on moneen suuntaan poukkoilevaa kinesteettistä energiaa pullollaan. Nykymusiikin päivystävän kitaristin Petri Kumelan solistiosuus oli vain harvoin perinteisen melodinen: se alkoi pikemminkin teknisen metallimusiikin riffien kaltaisella ja myöhemmin jopa funk-lätkytystä muistuttavalla rytmisellä runkotyöllä, josta yhdistynee henkinen säie flamencoon ja nimen Andalusiaan. Orkesteriosuudessa vallitsi Auviselle tyypillinen yhdistelmä, jossa häly ja arkaainen päälle/pois -iskuvoima olivat rinnakkain kuin laudanjäljet betonibrutalismissa.
Toinen osa alkoi yllättävän selkeällä kaksijakoisella kahdeksasosagroovella, joka tosin pian fragmentoitui Kumelan käydessä jumittamaan aihioiden kanssa kuin sämpleriä soittaen. Oman lisänsä toivat orkesterimuusikoiden soittamat puolisatunnaiset pikku syntetisaattorit. Kaukaisin lakipiste kitarakonserttoperinteestä saavutettiin kolmannessa osassa, jossa kielten raapina toi mieleen raakunnan, sirityksen tai menneiden vuosikymmenten tulostimen tai diskettiaseman. Auvisen kyky sovittaa lähes teollisia äänimaisemia orkesterille on häkellyttävä.
Säveltäjän sanoin ”lohduttava ja tulevaisuuteen uskova” finaaliosa kääntyikin mietiskelevään maalailuun, hieman tiettyjä aasialaisia kielisoitinperinteitä muistuttaen. Yllättävä tonaalinen viitekehys oli kuin pilvimuurista välähtävä valo, joka toi mukanaan herkistymisen. Usein nykymusiikissa kapellimestarin tärkein rooli on pitää pakka kasassa, ja sen homman Dalia Stasevska hoiti asiaankuuluvasti: RSO osoitti jälleen olevansa yksi maailman parhaista nykymusiikkiorkestereista.
Harmi Stasevskalle, että Beethovenin viides sinfonia, jossa tunnistettavalle omalle tulkinnalle lienee olisi ollut enemmän sijaa, jouduttiin kokorajoitusten vuoksi korvaamaan Mendelssohnin oktetolla. Yleisötön striimi mahdollisti soittajien veikeän asettelun ympyräksi, mikä luultavasti oli muusikkojen mieleen, sillä se mahdollisti kiitettävän tarkkuuden tälle melko herkälle kokoonpanolle. Mendelssohn sävelsi perinteistä neliosaista rakennetta noudattavan oktettonsa 1825 ollessaan vasta 16-vuotias, ja se kantaa varhaisromanttisuudessaan mukana vielä klassismin perintöä – Beethoven-maisuuksia on kuultavissa, olihan Ludwig vielä tuolloin aktiivinen säveltäjä. Oktetto kuulosti kokoaan isommalta, kerta kaikkiaan orkestraaliselta, mikä on muusikoiden taidon lisäksi osoitus Mendelssohnin varhaiskypsyydestä sovituksen ja kontrapunktin parissa. Eloisa finaalitempo pursusi yhdessä soittamisen riemua ja toivottavasti enteilee soittorikasta loppuvuotta.
Santeri Kaipiainen
