Arvio: Radion sinfoniaorkesteri 10.4.2019. Fagerlund (ekS), Mahler. Hannu Lintu, kapellimestari, Nicolas Altstaedt, sello.
Toukokuussa kuultavaa kymmenennen sinfonian adagiota lukuun ottamatta saapui RSO:n Mahler-sykli keskiviikkona päätökseensä yhdeksännen sinfonian myötä Hannu Linnun johdolla. Lähes puolitoistatuntista teosta ennen kuultiin myös Sebastian Fagerlundin uuden sellokonserton Nomade Suomen-kantaesitys, solistinaan saksalais-ranskalainen Nicolas Altstaedt.
Hampurissa helmikuussa kantaesitetyn Nomaden alkuaihe rävähti orkesterin matalasta päästä yllättävän perinteisenä, mutta retroiluun teos ei kuitenkaan sortunut. Altstaedtin korkeat soololinjat lauloivat korkeina ja kirkkaina, glissandojen tuodessa jopa thereminiä muistuttavan vaikutelman, mutta purkautuivat myös nopeiksi tremolomaisiksi säksätyksiksi. Ensiosan hienoilla sivuhälyillä maustetun orkesterimaton melko hidas tapahtumien vauhti antoi mahdollisuuden nautiskella sointivärien jatkuvassa muutoksessa olevista yksityiskohdista. Välillä orkesteri lävisti sellon soolo-osuudet uutta ainesta tarjoten, kunnes toinen osa purki latautuneen energian rytmisellä aineksellaan. Riffimäisten kuvioiden taustalle Fagerlund oli kirjoittanut lähes hyökyaaltoa muistuttavan orkesteripaisutuksen.
Scherzoa muistuttavan kolmososan olemuksessa oli vivahde Zappa-maista absurdismia, kun taas upea neljäsosa alkoi eräänlaisella modaalisella minimalismilla, jossa sävelet putoilivat kuin pisarat puista sateen jälkeen, kehittyen kohti äänten kirjoa, jossa puhaltimet muistuttivat Rautavaaran tai Messiaenin kaltaisista luontokuvista. Viidennen osan osittain improvisatorinen kadenssi oli Altstaedtin kauniin ja häkellyttävän taitavan soiton tähtihetkiä: huiluäänein, sul ponticellojen ynnä muiden soittotekniikoiden rikastama osa oli toismaailmallisen lumoava ja äärimmäisen ilmaisullinen matka autiomaahan tropiikin jälkeen. Vauhdikkaan finaalin lopuksi teos sukelsi samaan mystiseen syvyyteen kuin mistä saliin saapuikin, kuin vaeltaja horisonttiin. Uskomattoman rikkaalle ja tenhoavalle teokselle toivoo vielä useita esityskertoja.
Gustav Mahlerin yhdeksäs oli viimeinen säveltäjän valmiiksi saama teos, vaikka hän työskentelikin vielä kymmenennen parissa kuollessaan. Tutkijat ovat kuulleet kuitenkin kuoleman sävyjä myös yhdeksännessä, jonka sävellystyön varjona häilyi säveltäjän tyttären kuolema ja diagnoosi hänen omasta sydänviastaan.
Mahlerille tyypillisesti teos on yhdistelmä pitkärakenteista kauneutta, yllätyskäänteitä, sitaatteja ja odottamatonta banaaliutta tai yliampuvuutta. Ensimmäinen ja viimeinen osa kuuluvat ensin mainittuun kategoriaan: hyvin pastoraalinen alku muistutti pikemminkin sävelrunosta. ”Huokausmotiivista” kasvava duuritaite kääntyi kliimaksissaan molliksi useampaan otteeseen – siirtyen taas jälleen duuriksi, jopa surumarssin keskeltä. Tämä tasapainottelu ilon ja surun välillä oli sekä menneisyyden kaunista melankoliaa, jossa ihanat muistot ja menetyksen tuntu kohtaavat, että tragedian saapumista ihanimmillaan olevan auvon keskelle. Soolosoittajat osoittivat täysin ansainneen pestinsä niin ensimmäisessä kuin myöhemmissäkin osissa.
Keskiosat olivat tämän rinnalla kuin väärästä teoksesta: toisen osan ländler- ja valssirytmien maalaismainen versio hovihienostelusta oli täynnä liioittelevia yllätysaksentteja ja trillejä. Röyhkeät epäjohdonmukaisuudet lienevät kantaneet myöhempien neoklassikoiden teoksiin saakka alitajuisesti. Kolmas osa, ”Rondo-Burleski”, on puolestaan vuosisadan myöhempien taitteiden airut upealla atonaalisella kontrapunktin taidollaan – jonka keskelle yhtäkkiä puhkesi liikuttavan kaunis, finaalia enteilevä sivutaite ennen paluuta brutaalin uhkaavaksi muuttuneeseen myrkytykseen.
Hidas ja pitkä finaali ei niinkään enää siirtynyt ensiosan tavoin ihanuudesta tragediaan, vaan pysytteli sulassa kauneudessa, jossa vain sivuteema muistutti surusta. Korvan ja sielun pakahduttava osa tuntui jatkuvan loputtomiin, yhä uusien lisäyksien seuratessa lopussa toisiaan, kuin jostain ihanasta täytyisi päästää irti, muttei vielä haluaisi. Kiitos Hannu Lintu, kiitos RSO – erinomaista työtä.
Santeri Kaipiainen
