”Jos olisit nähnyt minut, olisit rakastanut minua! Minulla on kauneutesi jano, minulla on ruumiisi nälkä – ei viini eivätkä omenat voi tyydyttää kaipuutani”, laulaa Salome Jokanaanille Richard Straussin oopperan kuuluisassa loppukohtauksessa. Musiikki alleviivaa tätä rakkauden kaipuuta, ja sen melodinen hehku on Straussinkin mittakaavassa ainutlaatuista. Mitä dekadenttia ja paheellista tästä pitäisi löytää, ja mitä sillä on tekemistä irvokkaan verisen pään kanssa?
Tämä ristiriita on painanut ohjaaja Christof Loyn suhdetta kyseiseen teokseen aina, ja Suomen Kansallisoopperassa hän päätti selvittää sen. Niinpä hän jäättä irtopäät ja hopeavadit varastoon pölyttymään ja antaa Jokanaanin ilmestyä Salomelle lopussa täysissä voimissaan. tämä nyökkäilee Salomen tunnustusten aikana, ja lopuksi he kävelevät käsi kädessä pois pariskuntana. No, Herodeksen tappokäsky toki päättää oopperan, mutta toteutusta ei näytetä.
Ratkaisu on todella erikoinen, mutta kunnia ohjaajalla siitä, että hän uskaltaa noudattaa musiikin tuomia mielikuvia, joiden pitääkin oopperassa olla libreton kirjainta tärkeämpää. Kyseessä on Loyn mukaan Salomen ”puhdistusprosessi, jossa hän löytää viattoman sielunsa”. Se on toive siitä, miten rakkaus kuitenkin voi toteutua läpeensä turmeltuneesta ympäristöstä huolimatta.
Tämä Salome ei ole mikään eroottinen femme fatale tai kieroon kasvanut teinihirviö vaan itseään etsivä, terävähuomioinen nainen. Kun hän kohtaa Jokakaanin, tämä astuu sisään ilman rihman kiertämää. Sekään ei ole ohjaajalta irrallista huomion kalastelua, vaan miehen alastomuus panee Salomen näkemään hänet paitsi seksuaalisena olentona niin myös aitoudessaan täysin eri maailmasta tulevana kuin ympäröivät, rappion kyllästämät ihmisrauniot.
Tämä Salome hekottelee ylimielisesti tapahtumille mutta on kuitenkin osa niitä. Miestanssijoiden ryhmä ilmentää Herodeksen hovin animaalisia puolia, ja jo alkupuolella ryhmä on raiskaamassa Salomen. Seitsemän hunnun tanssia Salome ei tanssi, vaan sen aikana hän lähtee Herodeksen kanssa makuukamariin. Selvää on, mitä siellä tapahtuu, ja tanssijajoukko ilmentää eroottista riehaa toisensa kimppuun käymällä (koreografia Klevis Elmazaj).
Produktion lavastus (Johannes Leiacker) on paljas, steriili valkoinen huone, jollaisia näkee Keski-Euroopan oopperalavoilla liiankin kanssa. Mustasta bisnespuvustosta (design: Robby Duiveman) vasta morsianmaiseksi muuttunut Salome erkaantuu lopussa. Pelkistyneisyyden etua on se, että yksilöohjaus on kaikki kaikessa, kun krumeluurin taakse ei pääse piiloutumaan.
Loyn tarkka kädenjälki näkyi joka sivuosaa myöten. Toivottavasti se säilyy myös tuotannon tulevissa uusinnoissa, eikä alkuperäinen ohjaus väljähdy, kuten Kansallisoopperassa usein käy (viimeksi mm. Loyn erinomaisen Toscan kohdalla).
Liettualainen Vida Miknevičiūtė sopi täydellisesti kuvaan visattomuutensa löytävästä Salomesta. Hänen lyyrinen sopraanonsa helisi yläsävelikkäänä ja kantoi laajakaarisissa melodioissa orkesterein yli. Roolin vaatimaa dramaattista rekisteriä hänessä ei ihan ollut, mutta harvapa tuota ristiriitaa 16-vuotiaasta mutta Isolden äänen omaavasta laulajasta täyttää.
Brittiläinen Andrew Foster-Williams täytti hyvin Johannes Kastajan profeetallisen jylyn vaatimukset mutta taipui myös tavalliseksi mieheksi, mikä oli yksi ohjauksen ideoista. Ruotsalainen Karin Lovelius yritti Herodiaksena pitää järjestystä yllä, vaikka hoippui jo viinin litkimisen vaikutuksesta. Itävaltalainen tenori Nikolai Schukoff riekkui kiimaisena Herodeksena, ja latvialainen Mihails Čulpajevs Narrabothina huokaili kauniin lyyrisellä äänellä epätoivoisesti Salomen perään. Eikö edes tällaisiin sivurooleihin löytynyt suomalaisia?
Ensemblekohtauksista huvittavimpia on viiden juutalaisen teologiset kiistelyt, joka ovat yltyä käsirysyyn saakka. Sekin toteutui iskevänä kontrapunktisena sekoiluna. 12 tanssijan joukko ei saanut varsinaisesti tanssia, mutta se ilmensi aktiivisella näyttämöliikkeellä villejä eroottisia voimia ja oli läsnä erinomaisesti.
Salome on orkesterille iso koetinkivi, sillä musiikki on todella monitasoista bitonaalisine harmonioineen ja modernin kaaoksen ja romanttisen hurmion yhdistelmineen. Etenkin puhaltajilta se vaatii usein virtuoosin taitoja. ”Orkesterissa pitää puhjeta todellinen mellakka”, Strauss itse sanoi. Toisaalta hän käyttää hyvinkin hienostuneita keinoja orkesteriväreillä kuvailuun. Oscar Wilden libretto on täynnä kielikuvia, joille Strauss säveltää yksityiskohtaiset vastineet.
Kapellimestari Hannu Lintu osasi tasapainoilla hyvin näiden eri puolten välillä. Päistikkaa syöksyvät myllerrykset muistuttivat siitä, millainen skandaali teos aikanaan oli, ja esiteltyjä yksityiskohtia ja intohimoisesti laulavia melodioita oli yhtä lailla. Orkesteri selvisi suururakastaan mallikkaasti. Parhaiden Salome-esitysten (mm. Kirill Petrenkon johtama Münchenissä) soinnillista läpikuultavuutta ja kaiken toisiinsa sitovaa vuota ei tosin vielä saavutettu.
Harri Kuusisaari
