On turhaa höpötystä puhua kapellimestarin työstä jonain taianomaisena – pelkästä ammattitaidosta siinä on kyse. Tällaisia kommentteja kuulee usein, mutta todellisten mestarien kohdalla ne on helppo kiistää pelkän kokemuksen perusteella.
Esimerkiksi käy Kansallisoopperan Pelléas ja Mélisande -tuotanto: miksi niinkin hyvä kapellimestari kuin Michael Güttler viime kierroksella jätti Debussyn musiikin pelkäksi pinnaksi, kun taas Esa-Pekka Salonen torstaina loi sellaisen tunnelmien, värien ja jännitteiden rikkauden, jota ei voi kuvata millään arkisella duunaamisella? Harjoituksiakaan ei vanhalle tuotannolle liene liemmin suotu. Taikasauvalla on siltikin käyttöä.
Marco Arturo Marellin ohjauksen ja lavastuksen teho perustuu pitkälle näyttämölle juoksutetusta vesilammikosta välkkyville heijastuksille, jolla on perustansa Debussyn musiikissa, sen syvissä, uhkaavissa vesissä ja valon välkkeessä.
Salonen toi tämän jännitteen heti alusta alkaen esiin kouriintuntuvammin kuin kukaan kapellimestari tässä tuotannossa aikaisemmin. Hän antoi plastisilla liikkeillään musiikin ikään kuin kellua mutta samalla heijastella draaman mustia virtoja.
Pelléas ja Mélisande -oopperan kohdalla on turha puhua mistään ”impressionismista”, sillä se on lähempänä symbolismia. Salosen mestaruutta oli se, miten hän antaa musiikin pinnan välkehtiä aineettomasti mutta yhtä aikaa tuo tuntuville alitajunnan pelottavat onkalot.
Hämäryys ja arvoituksellisuus ovat termejä, joita on liikaakin korostettu tämän oopperan yhteydessä. Salonen osoitti selkeillä jännitteillä, että kyse on niiden sijaan koko ajan draamasta, jossa pääparin viattomuus vain yllyttää Golaud’n mustasukkaisuutta.
Kun musiikin hallinta on tätä tasoa, myös ohjausta ja visualisointia tulee katsoneeksi uusin silmin. Olivatko lopussa ilmestyvät anonyymit naiset todella näin unenomaisia? Kun he kuljettavat kuolevan Melisanden veneellä ja vedessä kahlaten kohti valoa, kohtauksen transsendentaalinen teho löytyy suhteessa juuri oikein sävytettyyn musiikkiin.
Miehityksen tähtenä oli Laurent Naouri Golaud’n roolissa. Hän löysi baritonistaan valtavan määrän sävyjä epätoivoisesta demoniseen. Camilla Tilling löysi Mélisandena juuri oikean tasapainon vedenneitomaisen luonnonlapsen ja aidosti tuntevan naisen välillä.
Oman talon väestä Lilli Paasikivi (Geneviéve), Jyrki Korhonen (Arkel) ja Miia Heikkinen (Yniold) täyttivät hyvin roolinsa, mutta mitä oli tapahtunut Ville Rusaselle? Suomen baritonien kruununprinssinä pidetty laulaja joutui kiskomaan ylä-ääniään todella rasittuneen tuntuisesti.
Onhan Pelléas baritonille korkeahko, muttei kuitenkaan niin korkea, etteikö siitä oikealla tekniikalla selviäisi. Onko Rusanen rasittanut ääntään liikaa, kun hän on laulanut tänäkin keväänä niin Jäässä kuin Oopperan kummituksessa, kaikki muut esiintymisen päälle?
Harri Kuusisaari
