Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 18.5.2022. Nicholas Collon, kapellimestari, Sivan Magen, harppu. Debussy, Wennäkoski (ke.), Sibelius.
Orkestereilla on kantaohjelmistoa, jonka soitinnusta pystyisi helposti vaihtamaan ilman, että itse teos paljoltikaan kärsii siitä – musiikkia, joka toimisi hyvin pelkkänä pianoreduktiona – ja sitten niillä on musiikkia, joissa nimenomaan soitinnus on olennainen osa teoksen olemusta.
Jälkimmäisiin kuuluvat eilisen RSO:n konsertin alku ja loppu, Claude Debussyn kolmiosainen orkesterisarja La Mer ja Jean Sibeliuksen viides sinfonia – mutta jossain määrin myös niiden väliin sijoittunut Lotta Wennäkosken uunituore harppukonsertto Sigla. Aikamme orkesterimusiikissa toki sointiväri ja sitä kautta orkestraatio ovat yleisestikin ottaen keskiössä, mutta Sigla tarjosi myös välähdyksiä sinfonisemmista sävyistä.
Näitä hetkiä Wennäkoski malttoi pantata aina konserton viimeiseen osaan saakka; sen sijaan alun rytminen, melkein jyskyttävä vuoropuhelu, jossa fraasit sinkoilivat hoketuksenomaisesti soittimilta toiselle, oli Wennäkoskelle tunnistettavampaa sävelkieltä, värikästä leikkiä, kuin illuusio taidokkaasta spontaanista joukkoimprovisaatiosta – tosin perkussiivisuudessaan tuoden poikkeuksellisen vahvasti mieleen hänen viime vuonna edesmenneen opettajansa Louis Andriessenin. Ensiosan lopussa kirkkaanpehmeät, leijuvammat sävyt toimivat etiäisenä tulevasta, kun taas finaalin maalailevuutta reunusti ärjy alku ja leikkisyyden paluu energisessä lopussa.
Solistina toimi RSO:n omista riveistä löytyvä maailmantähti Sivan Magen, jonka virtuositeetille Wennäkoski oli kirjoittanut teknisesti maksimalistisen osuuden: paljon ääriääniä, raisuja laajennettuja tekniikoita, nopeita soittotyylin äkkikäännöksiä, jopa mikrotonaalisesti vinkeitä, jonkin ulkoeurooppalaisen kielisoittimen mieleen tuovia intervalleja – sekä metallista slide-putkeakin yllättävän lyhyen keskiosan ”arveluttavassa rauhassa” (hieman Bartókin yömusiikin hengessä). Konsertossa harppusolisti oli pohjimmiltaan hengeltään orkesterin kanssakulkija, joten encorena kuultu Debussyn Jardins sous la pluie toi murtosointujen runsaudessaan Magenille ansaittua lisäpaistattelua.
RSO lähti ylikapellimestarinsa Nicholas Collonin johdolla La Meriin hieman vaisusti, oikeaa tunnetta hakien, kunnes se ensimmäisen osan De l’aube à midi sur la mer puolessa välissä klikkasi kohdilleen, myöhemminkin toistuvana allekirjoittaneen välähdyksenomaisena valaistumisena, että tämä kaikki yhteen soiva runsaus oikeasti akustisesti tuotetaan tässä nenäni edessä!
Sibeliuksen viides sopi toukokuun orastavaan viherrykseen kuin kukkaan puhkeava elämänrakkaus introspektiivisen neljännen sinfonian jälkeen. Collon haki alun hiljaisuuksillaan kuulijan intensiivisen huomion: mitä tapahtuu? Varioivassa keskimmäisessä osassa punainen lanka tuntui olevan hakevan hiippailevuuden peitossa, mutta alun ja finaalin kuulijaystävällisyyden, ristiinpunottujen motiivien ja ison tunteikkuuden yhdistelmä toi assosiaation – tämähän oli Collonin tulkintana yhtäkkiä kotimainen vastine Beethovenin yhdeksännelle. Freude!
Santeri Kaipiainen
