Arvio: Mark Padmore, tenori ja Kristian Bezuidenhout, piano Ritarihuoneen konsertit -sarjassa 12.10. Schubert: Winterreise.
Kukaan tuskin erehtyy pitämään Franz Schubertin Wilhelm Müllerin runoihin säveltämää Winterreisea opitimistisena musiikkina. Usein yksinäisen kulkijan talvinen tie kohti kuolemaa jähmettyy kuitenkin lumikinoksissa tarpomiseen monotonisessa pessimismissään. Mutta sarjassa on paljon muutakin, ja tenori Mark Padmore ja pianisti Kristian Bezuidenhout osoittivat sen monitasoisuuden Ritarihuoneen konsertissaan.
Duo levytti myös tulkintansa 2018 ja sai ylistävät arviot. Tenorin ja Schubertin ajan periodipianon yhdistelmä tässä musiikissa ei ole ihan uutta, sillä Christoph Prégardien ja Andreas Steier tekivät oman versionsa samalta pohjalta vuosikymmentä aikaisemmin. Heidän näkökulmansa oli korostuneen intiimi, mutta Padmore ja Bezuidenhout satsaavat enemmän karaktäärien vaihteluun ja draamaan.
Pianistin instrumenttina oli wieniläinen Böhm-piano 1820-luvulta, ja heti alussa saattoi kuvitella, että tällainen saattoi olla Schubertin piano – tai ainakin sellainen, jonka sointiin hän oli seurapiirikonserteissaan tottunut.
Varhaisromanttisen pianon sointi on tietenkin herkempi ja kuulaampi kuin nykyflyygelin, mutta siinä on enemmän laulavuutta ja eri rekisterien välisiä eroja, joten väritykselliset mahdollisuudet etenkin jännittävässä, sameantummassa bassorekisterissä ovat melkoiset. Bezuidenhout käytti niitä taiten, tuoden Winterreisen musiikillisiin symboleihin paljon uusia tasoja.
Böhm-pianon hiljaisempi sävymaailma herkistää kuulon harmonisille vaihteluille, ja selkeä artikulaatio korostaa pianon roolia laulajan alter egona, joka ei vain myötäile vaan vie usein eri suuntaan. Tämä kontrapunkti korostui nyt. Pianon hopeisen himmeä perussointi on omiaan luomaan hämärän lumimaiseman, joka heijastaa runojen maailmaa toispuoleisemmin kuin Padmoren terävä karakterisointi.
Balanssi muuttuu, ja laulajan on varottava peittämästä pianoa. En silti huomannut, että Padmoren olisi pitänyt tinkiä ilmaisustaan yhtään, päinvastoin. Sitä auttoi Ritarihuoneen kaikuisa akustiikka, jossa Böhm-pianon sointi kantoi ongelmitta. Usein olen tuskaillut tässä salissa pianon jyräävyyttä, mutta nyt sitä ongelma ei ollut.
Winterreise on täynnä asioita, jotka alkavat ulkoisesta havainnosta kuten luonnonilmiöstä mutta muuttuvat pian sisäiseksi näyksi: oman tilan apeasta havainnosta aina tuskaisiin parkaisuihin ja surrealistisiin hallusinaatioihin saakka. Nämä perspektiivinvaihdokset vaativat tarkkaa yhteistyötä, ja sitä Padmorella ja Bezuidenhoutilla riittää.
Padmorella on brittiläisen kuorokulttuurin kasvattina solakka, vähävirbatoinen ääni ja selkeä tapa artikuloida tekstiä. Ooppera on tästä ilmaisusta kaukana, mutta se ei tarkoita karakterisoinnin laimeutta. Päin vastoin tenori viritti lyyrisen kuuntelun ja uhmakkaiden huutojen väliset vastakohdat äärimmilleen. Hän ei myöskään arkaillut havainnollistaa pienin käsielein runon symboleja variksen tähystelystä kyynelten putoiluun, myrskyn repimiseen tai poestiivarin kammen kiertämiseen. Tämä korosti pikemmin kertojan kuin kokijan roolia, mutta kun näkökulma vaihtui sisäänpäin, löytyi myös aitoa tunnetta.
Viimeisen laulun Der Leiermann alussa melkein säpsähti, sen verran kirskahtavasti pianon dissonanssi soi. Posetiivarin kampi oli epäilemättä ruosteessa. Oliko se periodipianon sointi-ihmeitä vai soittajan aikaan saamaa? En tiedä, mutta haurauden ja tyhjyyden tunne ei ole koskaan välittynyt tällaisena. Ei tästä matkasta tainnut olla paluuta.
Kiitos Ritarihuone-konserttien isännille Paavali Jumppaselle ja Emil Holmströmille tärkeän kansainvälisen vierailun järjestämisestä. Seuraavaksi sarjassa esiintyy Sibelius-viulukilpailujen voittaja Inmo Yang 11. joulukuuta.
Harri Kuusisaari
