Suomalaisen barokkiorkesterin konsertti Hämeenlinnan Verkatehtaalla 24.5. Joht. Tomas Djupsjöbacka, sol. Ilya Gringolts, viulu.
Suomalainen barokkiorkesteri ja kapellimestari Tomas Djupsjöbacka jatkoivat tutkimusmatkojaan Jean Sibeliuksen musiikkiin yhdessä viulisti Ilya Gringoltsin kanssa perjantaina Hämeenlinnan Verkatehtaalla ja lauantaina Musiikkitalossa. Illan mieltä avartavaan ohjelmaan kuului kaksi säveltäjän tuotannon virstanpylvästä, sinfonia nro 4 sekä viulukonsertto.
FiBO:n ja Djupsjöbackan aiemmissa konserteissa esitettyjen Lemminkäis-sarjan ja Sibeliuksen jousiorkesteriteosten tapaan yleisö pääsi jälleen innostavalle sointimatkalle tarkoin piirtyvän muodon ja rikkaiden sointivärien maailmaan, jossa historiallisten esityskäytäntöjen tuntemus valjastettiin säveltäjän kenties radikaaleimman sinfonian ja alati rakastetun konserton palvelukseen. Viime vuosisadan alun sonoriteetin ja nykypäivän musiikillisen tietoisuuden yhdistelmästä tulikin vaikuttava seikkailu.
Periodisoittimin musisoivan FiBO:n kokoonpano vastasi jotakuinkin tarkoin Kajanuksen päivien Helsingin filharmonisen seuran orkesteria. Lavalle kokoontuivat kahdet puupuhaltajat, neljä käyrätorvea, kaksi trumpettia, kolme pasuunaa, patarummut, lyömäsoittaja, kuusi ykkös- ja kakkosviulua, viisi alttoviulua, neljä selloa ja kolme kontrabassoa. Näin luotin pohja hienovireisesti toteutetulle kamarimusiikilliselle orkesterisoitolle, jonka kautta Sibeliuksen teosten kriittiset nuottilaitokset saatettiin huikeisiin soiviin kuoseihinsa.
Huhtikuussa 1911 Helsingissä säveltäjän johdolla kantaesitetty neljäs sinfonia on valankumouksellinen teos, jossa ei – säveltäjän sanoin – ole ”hitustakaan sirkusta”. Sen sisäisten maailmojen varjot huipentavat Voces intimae -kvartetosta alkavan ja viidennen sinfonian ensimmäiseen versioon päättyvän kokeellisen kaaren.
Sibeliuksen ensimmäiset herätteet sinfonian säveltämiseen syntyivät tunnetusti vuoden 1909 Kolin-matkan aikana. Teokseen tiedetään myös päätyneen materiaalia Aino Acktélle suunnitellusta orkesterilaulusta Edgar Allan Poen Korppi-runon tekstiin. Vaikka voidaankin perustellusti kysyä, missä määrin nämä ulkomusiikilliset elementit kytkeytyvät sinfonian soivaan dramaturgiaan, ilmeinen yhteys löytynee kuitenkin teoksen tummanpuhuvaan kaapuun kiedotusta kerronnasta.
Jos mielii mukailla Sir Simon Rattlen määritelmää, Tempo molto moderato, quasi adagio -avausosan voi kuulla kymmeneen minuuttiin puristettuna Parsifalina. Sinfonia alkaa matalien jousten ja fagottien esittelemällä neljän sävelen motiivilla, c-d-fis-e, jonka pistävä tritonussuhde soi paljaan pidäkkeettömästi. Syvämietteinen sellosoolo kuljettaa ajatusta eteenpäin kohti sinfonian ensimmäistä vaskien sävyttämää orkesterihuipennusta. Käyrätorvien sarkastiset sordiinorepliikit antavat musiikille oman karun värinsä häilyvien melodia-aihelmien kieppuessa sointiusvan keskellä kietoutuen pian takaisin sumupilviin öisen kulkueen matkatessa kohti päätöksen hiljaisuutta.
Toisessa osassa, Allegro molto vivace, Sibeliuksen neliminuuttinen tanssimusiikki hakeutuu kohti Claude Debussyn maailmoja, joiden perheyhtäläisyyden kaikuja voi kuulla jo soolo-oboen ja alttoviulujen divisi-kulkujen varaan rakentuvilla alkutahdeilla. Uninäyt ja painajaiset kietoutuvat yhteen musiikin leijuessa liki aineettomana näiden välisellä häilyvällä rajalla. Arvoituksellisen, usein varjoihin peittyvän osan musiikin päättävät patarummun niukkasanaiset repliikit.
Il tempo largo on eittämättä Sibeliuksen painokkain hidas osa, jonka arkkitehtuuri on ilmeistä sukua Anton Brucknerin sinfonisille muodostelmille – vaikkakin varsin omintakeisella, Tuonelan joutsenen mieleen tuovalla tavalla. Meditatiivinen soolohuilu avaa osan kaaren saaden pian seurakseen mietteliään klarinetin. Käyrätorvet vastaavat omilla aiheillaan, kutsuen koko orkesterin vähitellen mukaan rituaaliin, jonka huipentuu vaikuttavaan purkaukseen. Soiva materiaali liudentuu kuitenkin pian takaisin kamarimusiikilliseen ominaismuotoonsa, päättyen jousten ydinmotiivien sekä käyrätorvien pedaaliäänten läpikuultavaan kudelmaan.
Finaalin Allegro pyrkii irrottautumaan pimeyden kahleista keräten liike-energiaa, jonka avulla nousta kohtu valoa. Kellopelin kimmeltävät repliikit tanssivat kuin valonsäteet vuorenrinteellä johdattaen sinfonista kulkijaa kohti päivän kirkkaudessa kylpevää huippua. Matka kuitenkin katkeaa syvään railoon, jonka vaskihypyn pohjalla siintää kadotus. Materiaali pirstoutuu Webernin tapaan pistemäisiksi fragmenteiksi, jotka tuovat mieleen myös Gustav Mahlerin viidennen sinfonian toisen osan päätöksen. Musiikki eksyy pimeyteen, jonka keskellä huilu ja oboe etsivät huhuillen tietään ulos – tuloksetta. Sinfonia päätyy jousten kahdeksan a-mollisoinnun mf dolce resignaatioon.
FiBO:n ja Djupsjöbackan kamarimusiikillisen sinfonisessa näkemyksessä oli aivan erityistä intensiteettiä, joka yhdistyi harvinaislaatuisella tavalla liki täydelliseen läpikuultavuuteen tehden kunniaa Sibeliuksen soitinnuksen hienovireisyydelle ilman että draamallisesta potentiaalista tarvitsi tinkiä rahtustakaan. Sinfonia olikin sointivärien ja detaljien juhlaa, missä jännitteet nousivat pintaan liki käsinkosketeltavina. Musiikin kuulas hauraus sai soivan asunsa partituurin henkeä ja kirjainta hienosti noudattaen. Jos vielä jokin levy-yhtiö mielii Sibeliuksen sinfonioita lähteä levyttämään, tässä on porukka, jonka kanssa se pitäisi ehdottomasti tehdä.
Väliajan jälkeen saatiin kokea lisää oivalluksen hetkiä, tällä kertaa viulukonserton parissa. Sibelius sävelsi ainoan täysimittaisen konsertoivan teoksensa vuosina 1903–04. Helmikuun 1904 kantaesityksessä vaativan soolo-osuuden soitti Viktor Novácek säveltäjän johtaessa Filharmonisen seuran orkesteria. Vastaanotto oli varauksellinen niin solistin kuin itse konsertonkin suhteen, mikä sai Sibeliuksen uudistamaan teostaan perusteellisesti, kunnes musiikki asettui nykyisin tunnettuun asuunsa. Lopullinen versio esitettiin ensimmäisen kerran Berliinissä lokakuussa 1905 solistinaan Karel Halír ja kapellimestarinaan Richard Strauss.
Kolmiosaisen, noin 35-minuuttisen teoksen avaa laaja Allegro moderato, missä sooloviulun linja kohoaa esiin jousten etäisten ostinatopilvien keskeltä kasvaen täyteen, valkohehkuiseen virtuositeettiinsa. Silmiinpistävää ensimmäisessä osassa on sen sinfonisen kokonaismuodon ja kadenssinomaisten taiturikulkujen yhdistelmä, jonka sisäiset liukumat ovat kohdakkoin täysin orgaanisia, kun taas toisaalla saumat jäävät selvästi näkyviin, kuten on usein laita Sibeliuksen varhaisemmissa teoksissa.
Puupuhallinten ja patarumpujen yölintujen laulut käynnistävät Adagio di molto -osan. Viulusolisti liittyy mukaan sanattomine lauluineen, ja musiikista kohoaakin pian kokonainen haavekuvien verkosto. Keskitaitteessa orkesteri puhkeaa paatokseen, jonka intohimo tarttuu pian myös solistiin. Myrskyisää dialogia ja lyyristä hehkua seuraa paluu osan alun tunnelmiin musiikin lipuessa ajattomaan auvoonsa.
Finaalin rondo, esitysmerkinnältään Allegro, ma non tanto, käynnistyy patarummun pulsseilla, joista kehkeytyy solistin ja orkesterin peräänantamattoman taidokas koreografinen numero. Osan musiikissa onkin samaa kohtalonomaista uhmakkuutta kuin Franz Schubertin suuren c-duurisinfonian (1824–26) päätöksessä. Henkeäsalpaavan jännitysnäytelmän jännitteet purkautuvat lopulta solistin säihkyviin arpeggiokulkuihin, joihin lomittuvat orkesterin kolme viimeistä sforzato-repliikkiä.
Viulukonserton parissa Gringolts ja Djupsjöbackan johtama FiBO osoittivat ihailtavaa ketteryyttä ja soittimellisen lyriikan taidetta, jonka virtuositeetti oli omaa luokkaansa niin solistilla kuin orkesterimuusikoillakin. Konserton musiikillinen arkkitehtuuri saatettiin oivallisesti soivaan muotoonsa, jossa kokonaisuus oli aina erinomaisesti balansoitu.
Innostavan sointiseikkailun päätteeksi saatiin vielä nauttia Humoreskista es-duuri, op. 89/3 (1917) viululle ja orkesterille, joka olikin mainio ylimääräinen. Sibeliuksen kolmeminuuttinen soiva jalokivi käynnistyy käen kukunnalla, joka kirvoittaa solistin ja orkesterin hurmaavasti keinahtelevaan tanssiin, jonka pastoraalisävyjen vastaansanomaton viettelys vie mukanaan saaden hymyn huulille. Illan auvoisan päätöksen tunnelmissa jättäydyttiin toiveikkaana odottamaan FiBO:n ja Djupsjöbackan seuraavia Sibeliaanisia seikkailuja.
Jari Kallio
