
Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalon kuoro, Cantores Minores, Ruotsin radion kuoro, Latvian radion kuoro, Helsingin kamarikuoro, Musiikkitalo 29.5.2024. Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari, solisteina Meagan Miller, Helena Juntunen, Maija Rautasuo, Elli Vallinoja, Lilli Paasikivi, Tommi Hakala, Simon O’Neill, Tómas Tómasson. Mahler: Sinfonia nro 8.
Helsingin kaupunginorkesteri päätti Jukka-Pekka Sarasteen ensimmäisen ylikapellimestarikauden sinfoniaklassikoista muhkeimpaan eli Gustav Mahlerin kahdeksanteen. Lähes 90-minuuttinen teos tunnetaan myös lempinimellään Tuhannen sinfonia valtavasta instrumentaatiostaan johtuen; vaikka Musiikkitalossa ei tuhatta muusikkoa paikalla ollutkaan, niin HKO oli laajentunut entisestään muun muassa uruilla, kaksinkertaisilla puhallinsektioilla ja lukuisilla kieli- ja lyömäsoitinavustajilla. Laulusolisteja oli lavalla seitsemän (sekä yksi lavan ulkopuolella) ja kaksi kolmasosaa orkesterin takaisesta permannosta oli täytetty viiden kuoron vahvuisella laulajistolla.
Kahdeksannessa sinfoniassaan Mahler palasi ”instrumentaaliselta” keskikaudeltaan jälleen vokaalisinfonioiden pariin, päätyen säveltämään teoksesta kaksiosaisen tyypillisen neljän (tai Mahlerin tapauksessa jopa kuuden) taitteen sijaan. Musiikki ja tekstivalinnat uhkuvat rakkauden voittoa kärsimyksestä, ensiosassa katolisen Veni Creator spiritus -hymnin sanoin, jälkimmäisessä Goethen Faustin loppukohtaus taivaaseenastumisineen.
Ensipuolisko toimi valtavan motetin tai kantaatin tavoin, liikkuen proto-postmodernissa maksimalismissaan päällekkäisissä ja peräkkäisissä tunnelmissa kuin tyylillistä polyfoniaa toteuttaen. Akustisen soinnin massiivisuus sekä nauratti että kosketti samaan aikaan – lähes epäuskoinen olo kuinka upeasti kokonaisuus soi. Tämä tuotti toisaalta myös oman haasteensa laulusolisteille saada yksittäiset äänensä kuuluviin, sanoista puhumattakaan, jos kirkkaimmasta ja voimakkaimmasta rekisteristä poikettiin ja orkesteri soitti vähänkään voimakkaammin.
Toinen osa alkoi mielenkiintoisella melankolisten modaalisten linjojen vuoropuhelulla, puhjeten harmonisten yllätysten täyteiseen tasapainotteluun kauhistuttavan ”yömusiikin” ja katarttisuuden puoleen väliin. Beethovenin–Wagnerin perimyslinja kuului vahvasti satsissa, joka ei dramaattisuudestaan huolimatta lähes koskaan vellonut (romantiikalle liiankin tyypillisissä) yksiulotteisissa sentimentaalisissa tunnetiloissa. Paitsi tekstissä, joka mehusteli niin Jumalan kuin etenkin Neitsyt Marian pyhyyttä käytännössä oratorion kaltaisesti. Juuri molempien osien tekstivalinnat maistuivat eniten puulta kaltaiselleni milleniaalille, jonka maailmankatsomus ja myös symbolisemman, ei-uskonnollisen tulkinnan arvot tarjoavat hyvin huonosti samaistumispintaa. Kuinka Mahler, juutalaiseksi syntynyt ja käytännön työllistymissyistä katoliseksi kääntynyt, valitsi modernin aikakauden alussa ja omaan uskaliaaseen sävellystyyliinsä juuri nämä sanoitukset, yli kaiken mahdollisen monisyisemmän ja humaanimman draaman ja runouden? Kaikessa germaanisuudessaan kahdeksannen sinfonian voi sanoa toimivan myös ”faustilaisen aikakauden” valomerkkinä. Onneksi musiikki oli niin hyvää, että ongelmallinen suhteeni tekstiin ei enää painanut, kun loppuhuipennuksen valtava sointi sai liikuttumaan.
Santeri Kaipiainen