Suomen orkesterien kevään striimihuippuja olivat Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin ja Oulu Sinfonian konsertit, joiden keskeisteoksina olivat oman aikamme konsertot.
Teki hyvää nähdä taas Juha Kangas perustamansa Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin edessä, ja tarjontakin oli tutunoloista. Ensiksi kuultu Händelin Concerto grosso soi tyylinmukaisesti, tanssillisesti ja minimoidulla vibratolla – aivan kuin 1980-luvulla, jolloin Harnoncourt-kuumeen saanut Kangas ja KPKO toivat tässä musiikissa uudet tyylistandardit Suomeen. Siirtymä Brucknerin Adagion pitkiin, mehukkaasti pohjustettuihin kaariin oli kouluesimerkki vastakkaisten tyylien mestarillisesta hallinnasta.
Konsertin pihvi oli kuitenkin Juha Kankaan pitkäaikaisen yhteistyökumppanin, latvialaisen Peteris Vasksin sellokonserton Suomen-ensiesitys Marko Ylösen toimiessa solistina. Se sai kantaesityksensä saman parivaljakon toimesta Tallinnassa viime syksynä. Vasks on tullut tunnetuksi romanttisesti soivista ja ekologis-eettistä taustaa omaavista teoksistaan, mutta sellokonsertto tuntuu vielä omakohtaisemmalta.
Teos alkaa solistin kadenssilla, jossa valituslaulu katkeaa toistuviin pizzicatoihin. Melodia kehrää hyväilevällä jousisatsilla, kunnes toisessa osassa alkaa ahdistunut kujanjuoksu. Yhteydet Shostakovitshiin ovat niin selvät, että voi puhua jo sitaatista.
Kauneuden ja rumuuden ääripäät törmäävät jyrkin leikkauksin, ja epätoivo huipentuu toisessa kadenssissa, jossa sello parkuu äärirajoillaan. Finaalissa kehäänsä kiertävä ja yhä ylemmäs kurkotteleva melodia siirtyy lopulta muusikoiden laulettavaksi.
Vasks välittää solisti-yksilön draaman niin väkevästi, ettei teos voi olla koskettamatta, vaikka sen elementit ovatkin hieman ennalta-arvattavia. Marko Ylönen kamppaili herooisesti, ja Kangas orkestereineen oli omimmalla alueellaan sen intensiivisissä soinneissa.
Oulu Sinfonian huhtikuisen konsertin johti Anu Tali, ja sen päänumeroksi muodostui Kalevi Ahon klarinettikonsertto, solistinaan orkesterin oma klarinetisti Michał Konopiński. Teos sai kantaesityksensä Lontoossa 2006 Martin Fröstin toimiessa solistina, ja seuraavana vuonna Fröst esitti ja levytti sen Sinfonia Lahden ja Osmo Vänskän kanssa.
Miksi teosta ei ole kuultu Suomessa sen jälkeen kuin vasta nyt, kun Magnus Lindbergin klarinettikonsertto ja Jukka Tiensuun Puro ovat soineet paljonkin? Ahon konsertto on nimittäin suurteos sekä mittojensa että sisältönsä puolesta. Se pureutuu syvälle klarinetin ilmaisumahdollisuuksiin: kirkuvista kaksoisäänistä hellivään laulavuuteen, sähäkästä virtuoosisuudesta kuulaaseen melankoliaan.
Konopiński otti niistä Oulussa kaiken irti ja soitti huikean virtuoosisesti ja eläytyvästi. Yksikään laajennettu ilmaisukeino ei tuntunut efektiiviseltä vaan kerronnan välineeltä. Esimerkiksi ensimmäisen kadenssin tiheinä värisevät trilliketjut soivat niin jännittävästi resonoiden, että syntyy melkein polyfoninen vaikutelma. Konserton lopussa trillit palaavat linnun ääniä muistuttavien multifonien kera, ja hiljaisuuteen vajoava mystiikka täydentyy matalien vaskien soinneilla ja ksylofonin säännöllisellä tikutuksella.
Virtuoosisissa kohdissa Ahon klarinettikonsertto lähenee Carl Nielsenin vastaavaa; niissä on samaa anarkistista poukkoilua. Toisen osan tanssi solistin glissandoineen on hurja ja hitaan osan legatolinjat jadenhehkuisia. Säveltäjä laittaa orkesterin eri soitinryhmät keskustelemaan klarinetin kanssa – erityisesti Es-klarinetin kanssa syntyy kutkuttavaa pallottelua. Oulu Sinfonian muusikot tukivat omaa klarinetistiaan luotettavasti.
Konsertin muu anti oli virolaista. Anu Tali johti Veljo Tormisin Eestiläisen tanssisarjan asiaankuuluvan maanläheisesti, ja Arvo Pärtin neljäs sinfonia saavutti meditatiiviset tehonsa. Pärt teki sinfoniansa Esa-Pekka Salosen johtamalle Los Angelesin filharmonikoille. Se on omistettu silloin Venäjällä vankilassa viruneelle bisnesmies Mikhail Hodorkovskille ja muille hänen kohtalotovereilleen. Nyt teosta kuunnellessa saattoi joko ajatella Aleksei Navalnyita tai sitten vain uppoutua teoksen ajattomaan spirituaalisuuteen.
Harri Kuusisaari
