Konserttiohjelmien teosvalintojen yhtenäisyys ja toimivuus on kiehtovaa alkemiaa. Välillä jo ensimmäinen vilkaisu soittolistaan kertoo kaiken, joskus taas vasta illan päättyessä ymmärtää, miksi juuri nämä kappaleet kuultiin yhdessä. Jälkimmäinen tilanne kuvaakin osuvasti Tampere filharmonian ja kapellimestari Baldur Brönnimannin tämänviikkoisen konsertin antoisaa kokonaisuutta.
Yleisörajoituksista vapautuneen Tampere-talon runsas kuulijakunta sai perjantai iltana kohdata ohjelman, jonka kolmelle vuosisadalle ulottuneen teoskokonaisuuden ytimessä oli Kaija Saariahon harppukonsertto Trans (2015), jota kehystivät Franz Schrekerin ja Ludwig van Beethovenin sinfoniset teokset. Äkkivilkaisulla hajanaiselta, mutta ilahduttavan epätavalliselta vaikuttanut ohjelmasta kuroutui soivassa todellisuudessaan yllättävän johdonmukainen kertomus, jonka äärellä saattoi kokea monia musiikillisia oivalluksia.
Korona-ajan hankaluuksien vuoksi Saariahon konsertto oli ehtinyt peruuntua Tampereella jo kahdesti, mutta sen aika koitti vihdoin harpisti Xavier de Maistren toimiessa solsitina. Hänen vuonna 2016 Suntory Hallissa kantaesittämä ja sittemmin Radion sinfoniaorkesterin ja Hannu Linnun kanssa levyttämä Trans pohjautuu sinänsä perinteiseen kolmiosaisen konserton kaavaan, jota Saariaho kuitenkin lähestyy varsin omaperäisesti.
Säveltäjän konserttonsa osille antamat otsikot, Fugitif, Vanité ja Messager ovat itsessään erinomaisen osuvia kuvaamaan musiikin karakteria kussakin osassa. Solistin ja orkesterin vuoropuhelu ei perustu niinkään romantiikan vastakkainasettelulle, vaan ennemminkin harppu toimii musiikillisten ajatusten lähteenä. Siitä pulppuava soiva materiaali löytää kaikunsa orkesterissa, jonka rooli materiaalin sointivärien, tekstuurien ja rytmisten impulssien kehittelyssä on olennainen.
Avausosa, Fugitif, muodostuu nimensä mukaisesti ohikiitävistä hetkistä, joiden puitteissa hiljaisuuden usvista tiivistyvät soivat kuvajaiset piirtyvät ensin häilyvinä, sitten tarkempina hahmoina, joiden harmoniat, kaaret ja rytmiikka jäsentyvät vähitellen osan edetessä. Keskivaiheilla kuullaan konserton ensimmäinen kadenssi, jossa sooloharppua peilaavat yksittäiset jousten, puhallinten ja antiikkisymbaalien linjat. Päätös on kenties sibeliaanisen pelkistetty. Kun solisti ja orkesteri ovat puhuneet, seuraa välitön hiljaisuus.
Maalaustaiteeseen assosioituva Vanité on puolestaan staattisen intensiivinen meditaatio, jossa musiikillinen hetki levittäytyy aikaan ja tilaan kerrassaan vangitsevasti. Osan avaa solistin toinen kadenssi, jonka lomasta orkesterisatsi vähitellen hahmottuu. Harpun osuudessa tarkoin notatoidut jaksot ja ohjeelliset eleet vuorottelevat, muodostaen loitsun lailla väräjävän sointivirran.
Konserton päättävä Messager avautuu pulppuavana ostinatotutkielmana, jossa toisteinen soololinja toimii kehtona moni-ilmeiselle orkesterisävyjen soivalle kankaalle, olipa sitten kysymys lyömäsoitinten pulssista, jousien kudoksesta tai puhallinten repliikeistä. Osan puolivälissä musiikin syke pysähtyy tutkailevaan kolmanteen kadenssiin, jota puolestaan seuraa konserton tiivistynyt lopputaite, joka päättyy harpun ja antiikkisymbaalin väräjävään kuvajaiseen ennen katoamistaan hiljaisuuteen.
Tampere-talossa Trans sai esittäjiltään hienon tulkinnan, jossa partituurin kuulaus ja intensiteetti yhdistyivät erinomaisella tavalla. Solistin ja orkesterin yhteistyö oli kauttaaltaan erinomaista, eikä konserton oivallisessa häilyvyydessä ollut rahtustakaan haparointia. Sävelaiheiden hienovireinen rytmiikka piirtyi alati huoliteltuna muodostaen syvämietteisen ja vangitsevan musiikkimatkan, jonka yleisö otti vastaan lämmöllä ja innostuksella.
Illan avaus, Franz Schrekerin upea Kamarisinfonia sai ehkä varovaisemman vastaanoton, eittämättä siksi, että teos on jäänyt pitkäksi aikaa ansaitsemattomaan katveeseen konserttiohjelmissa eikä siten ole kuulijoilleen erityisen tuttu. Silti Tampere filharmonian esitys oli jo toinen, jonka Brönnimann on teoksesta Suomessa johtanut. Kamarisinfonia nimittäin kuultiin myös Porvoossa Avantin Suvisoitossa kesällä 2019.
Kymmenen vuotta Arnold Schönbergin samannimisen teoksen jälkeen sävelletty Kamarisinfonia omaksuu edeltäjänsä yksiosaisen muodon, jonka sisältä kuitenkin erottuu taitteina perinteinen neliosainen rakenne, jossa allegrot ympäröivät hidasta osaaa ja scherzoa. Aikansa tunnetuimpiin ja rakastetuimpiin säveltäjiin kuuluneen Schrekerin pääasiallinen työmaa, ooppera, peilautuu myös Kamarisinfoniaan, jonka materiaalista voi poimia viittauksia mm. tuolloin vastavalmistuneeseen Die Gezeichneten -musiikkidraamaan.
Alun perin reilun kahdenkymmenen solistin kamariyhtyeelle kirjoitetun teoksen esittäminen isossa tilassa edellyttää säveltäjän ohjeiden mukaisesti jousiston kasvattamista, jolloin päädytään lähelle klassismin ajan kokoonpanoa. Soitinvalikoimaa täydentävät kuitenkin harppu, piano, celesta ja harmoni, joita Schreker käyttää taiten luomaan illuusiota täysimittaisen orkesterin värikylläisyydestä.
Sointiväri onkin Schrekerin musiikin ydinelementti. Monisäikeinen melodinen materiaali ja taidokas kontrapunkti saavat merkityksensä pitkälti värien ja harmonioiden huumaavasta jatkumosta, jonka liki juovuttava kerronta lumoaa kuulijan ehkäpä vielä perinpohjaisemmin kuin Richard Straussin orkesterirunoelmien tekstuurit. Kaikkiaan reilun parinkymmenen minuutin mittainen Kamarisinfonia on todellinen aarre, jonka soisi juurtuvan ohjelmistoon syvemmin.
Brönniman ja tamperelaiset tarjosivat yleisölleen hienosti rakennetun sinfonisen kokonaisuuden, jonka Hollywoodia enteilevä värikylläisyys ei ehkä kuitenkaan päässyt isossa tilassa aivan täyteen hehkuunsa, toisin kuin Avantin esityksessä Porvoon Taidetehtaan kompaktimmassa salissa. Silti Kamrisinfonian omistautuneen esityksen kuuleminen Tampereella oli ilo.
Illan päättänyt Beethovenin Sinfonia nro 2 D-duuri oli todellinen seikkailu. Orkesterin istumajärjestys räätälöitiin uudelleen partituurin tarpeiden mukaiseksi sijoittamalla ensimmäiset ja toiset viulut antifonaalisesti lavan kummallekin reunalle sellojen, kolmen kontrabasson ja alttoviulujen asettuessa näiden väliin.
Säveltäjän elämän syvään kriisivaiheeseen ajoittuva sinfonia merkitsi Beethovenille valtavaa hyppäystä ensimmäisen sinfonian maailmasta kohti uudenlaisia ilmaisun mittasuhteita. D-duurisinfonian ensimmäinen osa on jo yksistään häikäisevä. Johdantoa seuraava allegro con brio kätkee sisäänsä niin etiäisen Yhdeksännestä sinfoniasta kuin hallusinogeenien värittämän alluusion Mozartin Taikahuilun maailmaan.
Sama kekseliäisyys ja ennakoimattomuus kantaa läpi sinfonian, joka on itse asiassa yksi Beethovenin vallankumouksellisimpia teoksia. Brönniman ja tamperelaiset tarttuivat partituuriin tyylitietoisella raikkaudella ja valjastivat osaamisensa pyyteettä säveltäjän palvelukseen. Verraten pienistä kokoonpanostaan huolimatta orkesteri täytti salin soivan tilan täyteläisesti mutta alati erittelevästi jousten, puhallinten ja patarummun kudoksen piirtyessä ilmoille ihastuttavasti, Beethovenille niin olennaista pilkettä silmäkulmassa koskaan unohtamatta.
Jari Kallio
Tampere filharmonia, Tampere-talossa 12.11., Baldur Brönnimann, kapellimestari, Xavier de Maistre, harppu
- Franz Schreker: Kamarisinfonia (1916)
- Kaija Saariaho: Trans (2015) harpulle ja orkesterille
- Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 2 D-duuri, op. 36 (1801-03)
