Arvio: Impromptu. Helsingin kaupunginorkesterin kamarikonsertti. Pekka Kauppinen, Maiju Kauppinen, Anna-Leena Haikola, viulu; Olga Reskalenko, Vuokko Lahtinen, alttoviulu; Jaani Helander, Senja Rummukainen, sello; Maria Krykov, kontrabasso. Sibelius, J.S. Bach, Bruckner, Saariaho. Musiikkitalo 20.3.2020.
Helsingin kaupunginorkesteri siirtyi koronaviruspandemian myötä samalle tielle kuin Radion sinfoniaorkesteri aiemmin tällä viikolla, eli kevään sinfoniakonsertit korvataan joka toinen viikko suorana Musiikkitalosta lähetettävällä kamarimusiikkikonsertilla. Intendentti Aleksi Malmbergin mukaan tulevan kauden ohjelmajulkistus lykkääntyy, kun muun muassa perutuille kantaesityksille, kuten eilisillan alkuperäisessä ohjelmassa olleelle Kaija Saariahon Vistalle, etsitään korvaavaa sijoituspaikkaa. HKO Screen -palvelu tarjoaa kuitenkin menneitä tallenteita sekä löytyypä orkesterin sivuilta myös Opi kuuntelemaan klassista -luentosarja.
Korvaavista kamarikonserteista ensimmäinen oli nimeltään Impromptu, eikä tällä viitattu ainoastaan illan avanneeseen Jean Sibeliuksen Impromptu no. 5 op. 5:een, vaan koko siihen tilanteeseen, jossa kevään ohjelmalta vetäistään matto alta ja annetaan viikko aikaa kyhätä tilalle korvaava kamarikonsertti, jonka sekä tulisi olla taiteellisesti korkealaatuinen että mielellään myös ohjelmallisesti järkeenkäypä. HKO:n 2. viulun äänenjohtaja Anna-Leena Haikola kertoi konserttia edeltäneessä haastattelussa konsertin syntyneen sekä muusikkojen että intendentin ideoista, joten olettaa saattaa, että osittain kyse oli muusikkojen kantarepertuaarista sekä tarpeeksi nopeasti priimakuntoon saatavien teosten tai niiden osien valinnasta.
Sibeliuksen Karjalan-matkan jälkeen syntyneet kuusi impromptua ovat pianoteoksia, joista viidennestä kuultiin konsertissa säveltäjän jousiorkesterisovitus. Pekka ja Maiju Kauppisen (viulu), Olga Reskalenkon (alttoviulu), Jaani Helanderin (sello) ja Maria Krykovin (kontrabasso) soitossa oli läsnä harvemmin kamarikonsertissa kuultu akuuttiuden tuntu – kuin juuri tämä soitto olisi nyt poikkeuksellisen tärkeää ja vaatisi tavanomaista voimakkaampaa läsnäoloa ei vain keskittymisen, vaan myös tunteiden kannalta. Keveän melankolian ja kaihoisan toivon vuorottelussa vuoti nelikon tulkinnasta tuntu, ettei kyse ollut mistä tahansa keikasta.
Malmberg mainitsi Johann Sebastian Bachin G-duurisoolosellosarjan kuuluisan Preludin olevan ”sielun puhdistavaa” musiikkia. Senja Rummukaisen tulkitsemana siihen asettui myös sellainen ulottuvuus, jota rauhallisissa, pehmeämmissä tulkinnoissa ei pääse ilmenemään. Rummukaisen suhteellisen rivakka tempo sekä laaja temponkäsittelyn ja voimakkuuksien spektri yhdistettynä visuaalisesti ilmeikkääseen soittoon loivat kuin tunteen suljettuun tilaan jätetystä poukkoilevasta energiasta. Lopputulos ei kuitenkaan ollut negatiivisen tempoileva, vaan Bachiin liitetyn hartauden kautta assosioiden se ikään kuin maalasi näyttämöllistä kuvaa ihmisen epätäydellisestä, lapsenomaisesta pienuudesta iankaikkisten asioiden edessä – jota voi ikonisen preludinkin katsoa musiikillisesti olevan.
Sinfonioistaan tunnetun Anton Brucknerin jousikvintetto kahdelle viululle, kahdelle alttoviululle ja sellolle kuuluu säveltäjän harvoihin kamarimusiikkiteoksiin. Siitä kuultiin perjantai-iltana kolmas osa (Adagio), jonka tulkinta selkeästi poikkesi alussa kuultavasta Sibeliuksesta runsaan vibraton rehevyydellään. Saariahon peruuntunutta kantaesitystä haluttiin kunnioittaa nostamalla tilalle hänen kamariteoksensa Aure. Henri Dutilleux’n 95-vuotisjuhlaksi sävelletystä kappaleesta kuultu versio viululle ja alttoviululle (Anna-Leena Haikola & Torsten Tiebout) sykki kiinnostavasti soitinten eri- ja samansuuntaisuuden välillä kuin kaksi keinujaa. Hyvin saariahomaisesti olivat läsnä samaan aikaan sekä tietty harmoninen levottomuus että tilallisen pysähtynyt ”kaikki-on-kuin-pitääkin”-tunne.
Konsertti päättyi Sibeliuksen Andante festivoon, jota voisi jo kutsua puhkikulutetuksi, mutta kuten todettu, konsertin luonne oli impromptu, ja teos oli satavarmasti soittajilla selkäytimessä. Siksi se kenties soikin myös poikkeuksellisella rakkaudella tässä tilanteessa, aivan kuin lauluyhtyeen serenadi tärkeälle ystävälle juhlapäivänä, sellainen, jonka esittäjiä silmiin katsoessa puhkeaa kyyneliin.
Ja jo Brucknerin soidessa oli noussut esiin se oivallus, että tällainen nopeasti kokoon kyhätty konsertti, klassinen pyttipannu ja pappilan hätävara, onkin itse asiassa musiikin tarkoituksen ytimessä: yhteisöllisyydessä. Yhdessä kriisin keskellä vastamäessä ei sillä ole enää väliä, ovatko teokset helppoja tai puhki soitettuja tai kuinka luova ja mietitty konserttiohjelma on kokonaisuutena, vaan tärkeintä on että ohjelma on olemassa ylipäätään ja että se soi, että musiikilla on siinä hetkessä merkitys! Ammattilaisten käsissä se toki myös soi hyvin, kuten eilen, mutta sen koskettavuus piili siinä, että sitä soitettiin kuin se olisi ainoa musiikki, jota maailmassa sillä hetkellä olisi ylipäätään, pimeän keskellä.
