Virginia Woolfin essee Oma huone alkaa eräästä lokakuun päivästä 1928. Raukea pohdiskelu joen rannalla kasvaa kirkkaiksi ajatuksiksi ja suvereeniksi kieleksi, jotka vaikuttavat vielä liki vuosisataa myöhemminkin. Tällä kertaa ajatukset virtasivat Ruhr-joella, kun Hagenin teatteri kantaesitti Woolfin teokseen perustuvan Outi Tarkiaisen esseeoopperan.
Hagenin oopperaa ja teatteria esittävä talo ei ole suoranainen nykymusiikin metropoli, mutta tilaus on ehdottomasti tapaus nuorelle säveltäjälle. Esityspaikka on maantieteellisesti keskeinen: lähialueella asuu viisi miljoonaa ihmistä ja ammattiteattereita tai -oopperoita on tusinan verran. Ne muodostavat yhdessä tiiviin verkoston, jonka sisällä teokset voivat saada uusia esityksiä ja näkyvyyttä.
Tarkiaisen musiikki on kuin sävelletty oopperataloon, ja se käyttää orkesteria ja kuoroa suvereenisti ja tehokkaasti. Musiikissa kuuluu säveltäjän persoona, mutta se käyttää tuttuja rakenteita. Rivisoittajakin pystyy lähestymään materiaalia nopeasti ja voi keskittyä yksityiskohtiin. Sama pätee suurelta osin myös laulajiin, ja monet solistit loistivat jopa vaikuttavammin kuin perusrepertuaarissa.
Puccini, Tarkiainen, Neuwirth
Musiikin kuuleminen vain maskuliinisena tai feminiinisenä on toki rankka yksinkertaistus, mutta Oma huone tekstinä ja oopperana eivät epäröi tunnustaa väriä, joten siltä ei voi välttyäkään. Erityisesti miesten alistavaa valtaa kuvaavissa kohtauksissa toistuvat nousevat asteikkokulut, jotka huipentuvat mahtipontisina hehkuviin dramaattisiin sointuihin.
Päähenkilöt, eli kolmeksi Maryksi jakaantunut minäkertoja, taas laulavat suurelta osin musiikkia, joka on resitatiivimaisempaa ja jossa orkesterin värimaailma on intiimimpi ja myös lähestyttävämpi. Tästä materiaalista kasvaa muutamia dramaattisia kohtauksia, esimerkiksi Mary Betonin ja Setonin duetto, joka aaltoilee musiikillisesti ja näyttämöllisesti puolelta toiselle, ja Betonin aariamainen monologi, joka huipentaa oopperan siistiksi paketiksi.
Tässä myös näkyy pulppuilevan libreton ja virtaavan musiikin välinen suhde: Suurimman osan ajasta teksti vie musiikkia elegantisti, mutta ehkä liiankin hallitusti. Vasta kohtauksissa, joissa teksti muuttuu yhdenvertaiseksi osaksi musiikkia, saavutetaan suurin intensiteetti, ja Betonin esittäjän Dorothea Brandtin ääni löytää aivan uusia sävyjä.
Juuri näissä kohdissa kuulin myös sellaisia tunteita, joita Puccini ei olisi voinut säveltää. Vertailua ei voi välttää, sillä illan aikana näimme kaksi tunnin pituista oopperaa: Puccinin Sisar Angelican ja Tarkiaisen Oman huoneen. Toisaalta muitakin vertailukohtia voisi valita. Olga Neuwirthin Orlando, joka kantaesitettiin 2019 Wienin valtionoopperassa, perustuu Woolfin samannimiseen kirjaan, joka on myös epäoopperamainen, joskin päinvastaisista syistä.
Neuwirth kokeilee teoksessaan äänen ja musiikkiteatterin rajoja ja tuntuu aina libretosta teosmuotoon asti hylkäävän koko kysymyksen patriarkaatin määrittelemästä sukupuolisuudesta. Neuwirth kertoo etsineensä jo vuosikymmenien ajan “androgyyniä ääntä tai klangia”, mikä näyttäytyy esimerkiksi monien musiikkityylien yhteentörmäyttämisenä ja kaikenlaisten dikotomioiden välttelynä.
Eri maailmojen vertailu on myös osa Hagenin teosparin dramaturgiaa: Sisar Angelican lavastus ja ohjaus olivat ammattimaiset mutteivät erityisen kiinnostavat. Illan suurin yllätys koettiinkin, kun väliajan jälkeen esirippu nousi kantaesitystä varten, ja Puccinin oopperan historialliset lavasteet ja jopa kuoleva hahmo olivat edelleen paikoillaan. Oma huone jatkoi siis aivan kirjaimellisesti samoissa lavasteissa ja osin samoin esiintyjin kuin Sisar Angelica.
Ohjaaja Magdalena Fuchsberger halusi tehdä vanhemman oopperan klassisesti, parodioiden miehistä katsetta, ja kantaesitettävässä teoksessa taas dekonstruoida feministisestä näkökulmasta. Monin paikoin idea myös toimi: luostarin seinät olivat jatkuvasti läsnä joko naturalistisina rakennuksina tai kaiken yllä leijuvina pahaenteisinä valtarakenteina.
Valitettavasti konsepti ei kuitenkaan kantanut ohjauksen yksityiskohtiin, pikemminkin tunkkainen male gaze määritti iltaa. Rimanalitukselta tuntui kohtaus, jossa ohjaaja kuvittaa instrumentaaliosuutta laittamalla miehet raiskaamaan Mary Carmichaelin ilman sen erityisempää taustoittamista. Irvokkuutta vain lisää, että seuraavassa hetkessä hahmo jo laulaa jostain aivan muusta, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tuntuu aikansa eläneeltä käyttää seksuaalista väkivaltaa vain metaforana, josta voi siirtyä olankohautuksella eteenpäin. Ainakaan seksuaalisen väkivallan trivialisoiminen dramaturgisiin tarkoituksiin ei tunnu erityisen feministiseltä.
Siinä missä ohjaus tuntuu vanhanaikaiselta, Woolfin teksti on kirkasta mutta kirjaimellisesti vanhaa. En halua vähätellä tekstin kuvailemia ongelmia (ja epäilemättä olen cis-miessäveltäjänä myös hyötynyt näistä rakenteista), mutta lähes sadassa vuodessa ylitsemme on pyyhkäissyt jo useampikin feminismin aalto. Tämä kontekstualisointi teoksesta puuttuu. Koska muut tekijät tuntuvat vanhahtavilta, myös Tarkiaisen musiikissa alkaa kiinnittää huomiota klassisempiin tehokeinoihin. Uutuus itsessään ei toki ole ansio, mutta ehkä muutama kokeellisempi ja kyseenalaistavampi jäsen työryhmässä olisi tuonut vielä lisää lähestymispintaa myös nykykatsojalle.
Woolfin uusissa väreissä
Palaan vielä teoksen sanomaan. Tässä tapauksessahan essee ja ooppera argumentoivat jotakin puolesta ja jotakin vastaan. Taiteen kyky vaikuttaa poliittisesti on tietysti monimutkainen kysymys, ja joskus kantaaottava taide voi jopa luoda vaarallisen illuusion, että pelkkä kauhisteltu riittäisi ratkaisuksi. Oopperana Oma huone kuitenkin näyttää jotain olennaisella tavalla uutta ja puolustaa siksi paikkaansa. Kertojaminän muuttuminen kolmeksi Maryksi tuo lavalle naishahmojen musiikillista yhteistyötä, joka soi aivan erityisellä voimalla.
Ooppera on myös tunteen taidetta. Wolfin essee kuvaa lähes viileän hypoteettisesti Shakespearen lahjakasta sisarta, jonka olosuhteet vaientavat. Lavalla tämä nähtiin kehollistuneena pienoisoopperana esseeoopperan keskellä. Toiveikasta kirjailijanalkua esittävän Marie-Pierre Royn kevyt koloratuurisopraano pakotetaan jäämään epävarmalle keskialueelle, mikä rakentaa herkän kuvan hiekkaan valuvista mahdollisuuksista.
Miika Hyytiäinen
Oma huone
Sävellys: Outi Tarkiainen
- Libreton sovitus ja dramaturgia: Francis Hüsers
- Orkesterinjohto: Joseph Trafton
- Ohjaus: Magdalena Fuchsberger
- Lavastus ja puvustus: Monika Biegler
- Valosuunnittelu: Martin Gehrke
- Videosuunnittelu: Aron Kitzig
- Kuoron harjoittaminen: Wolfgang Müller-Salow
Rooleissa
- Mary Beton: Dorothea Brandt
- Mary Seton: Maria Markina
- Mary Carmichael: Evelyn Krahe
- Judith Shakespeare/Nuori tyttö: Marie-Pierre Roy
- Nuori mies: Anton Kuzenok
- Professori: Kenneth Mattice
Outi Tarkiaisen A Room of One’s Own nähdään ensi kesänä myös Suomessa, kun Savonlinnan oopperajuhlat kutsuu Theater Hagenin vierailevaksi seurueekseen. Esitykset Olavinlinnassa ovat 26. ja 27.7. Ne johtaa Joseph Trafton, ja illan toisena teoksena on Bartokin Herttua Siniparran linna. Se on Tarkiaisen oopperan libretistin ja Francis Hüsersin ohjaus. Theater Hagen esittää toisena vierailutuotantonaan Viulunsoittaja katolla -musikaalin. Se on ensimmäinen kerta, kun oopperajuhlilla on ohjelmassaan musikaalia. Mukana on teatterin kuoron ja Hagenin filharmonisen orkesterin lisäksi myös baletti.
