Arvio: Taideyliopisto & USC Thornton School of Music: All The Truths We Cannot See – A Chernobyl Story. Sonore-sali, Musiikkitalo 19.3.2022.
Taideyliopiston ja Etelä-Kalifornian yliopiston Thornton School of Musicin yhteistyöprojektina toteuttama ooppera, jonka aiheena on Tšernobylin vuoden 1986 ydinvoimalaonnettomuus, on konseptina rikas 2000-luvun näyttämötaiteen mahdollisuuksille. HBO:n parin vuoden takainen Chernobyl-minisarja jo kuvasikin sitä Neuvostoliitossa vallinnutta peittelyn ja vastuunpakoilun kulttuuria, joka esti jälkiseurausten tehokkaan minimoinnin; ooppera olisi voinut sukeltaa komplekseihin eksistentiaalisiin teemoihin ja ristiriitoihin, joista kerroksia olisi kenties löytynyt syvemminkin nyt, kun Ukrainan sota on lyönyt maailman ällikällä.
Glenda Dawn Gossin libretto lähti kuitenkin täysin eri suuntaan. Hän on koulutukseltaan ja ammatiltaan taidemusiikin historiaan suuntautunut musiikkitieteilijä, ja tämä on hänen ensimmäinen oopperakäsikirjoituksensa; herää kysymys, että jos librettistiksi ei kerran valittu näyttämötaiteen ja käsikirjoittamisen puolelta konkaria, niin oliko hänellä edes minkäänlaista ulkopuolista editoria, tuottajanääntä ohjaamassa käsikirjoittamisen vaiheita? Eikö kukaan antanut hänelle kritiikkiä ennen muun tuotannon käynnistämistä?
Siltä ei vaikuta. Heti alussa metsän eläinten prologi, Reininkultaa plag imitoiva personifikoitu joki ja luontosopusoinnussaan Pocahontas-mainen villieläinbiologi Lana (19.3. esityksessä Maria Turunen) pursusivat alleviivaavaa höpönaivismia, jota yleensä näkee korkeintaan keskinkertaisissa lastenoopperoissa.
Lanan sisko, kunnianhimon riivaama ydinvoimalan johtaja Allura (Olivia Kyllönen) oli kirjoitettu vallan- ja kostonhimossaan niin ikään pahvisen yksiulotteiseksi pahikseksi, samoin kuin hänen hännystelijänsä ja selkäänpuukottajansa Slykovitch (Lorenzo Zapata). Kun tähän lisättiin vielä Alluran alainen ja Lanan sulho, kirkasotsainen ja tiedeoptimisminsa sokaisema Max (Tuomas Miettola), oltiin jo yliampuvan draama-asetelman ja epäuskottavien vuorosanojen suhteen telenovelaan verrattavilla vesillä. Tosielämässä yksilöt selittävät itselleen parhain päin mitä kauheimmatkin teot, eivätkä naureskele monologeissaan, että olenpa minä paha! Jopa Marvelin tympeät supersankarielokuvat sisältävät kompleksimpia henkilöhahmoja. Älyttömyys sai vielä uusia pöhköwagneriaanisia kierroksia, kun toisella puoliskolla Allura uhkasi ilmiantaa Maxin syypääksi onnettomuuteen, antaen hänen pelastumisensa ehdoksi tuoda säteilyvyöhykkeeltä Lanan hellimän valkoisen peuran (tanssija Wilhelm Blomberg) pää.
Sieltä täältä löytyi onneksi hyviäkin hetkiä. Pripjatin kaupunkilaiset olivat huolimattomassa erehtyväisyydessään ensimmäisiä (ja oikeastaan ainoita) samastumisen kohteita, palomiesten säteilykuolemassa oli onnistuneempaa karua realismia, mutatoituneiden eläinten groteskihko ilottelu yllätti positiivisesti, ja itse onnettomuutta kehystänyt interludi sisälsi tulkinnanvaraisempaa poetiikkaa, jota olisi toivonut kokonaisvaltaisesti enemmän koko teokseen.
Hahmojen, vuoropuhelun ja lähes koko libreton kökköys on sääli, sillä tekijät pärjäsivät muuten kokonaisuudessaan hyvin ja olisivat ansainneet parempaa. Uljas Pulkkiksen musiikki olisi voinut tematiikan pohjalta lähteä neoromanttisuudestaan paljon monipolvisemmille ja modernimmille vesille, mutta onnistui joka tapauksessa sävellyksellisesti tukemaan näyttämön tapahtumia. Sibelius-Akatemian ja Thorntonin yhteisroolitus sisälsi hyvää näyttelijäntaitoa ja hyviä kehittyviä oopperaääniä. Vahvaäänisten Turusen ja Kyllösen ohella myös Karhun roolin tehneen Madeleine Lew’n sopraanokuvioinnit ansaitsevat kunniahuomion, ja useissa rooleissa loikkineet Stella Tähtinen ja Maija Turunen osoittivat myös vankkaa ammattitaitoa. Miespääosiin olisi toivonut toisinaan voimakkaampaa äänenkäyttöä; 19.3. pääosin näyttämön ulkopuolista paikkausta tehneen Krishna Ramanin persoonallista ääntä kiinnostaisi kuulla lisää. Markus Lehtisen johtama orkesteri soi Sonore-salin kuivasta akustiikasta huolimatta selkeänä, ja pystykankaisiin projisoitu videolavastus toimi minimalismissaan hyvin.
Santeri Kaipiainen
