Arvio: Uuno Klami -sävellyskilpailun toinen finaalikonsertti. Kymi Sinfonietta, Olari Elts, kapellimestari; Heigo Rosin, marimba; Risto-Matti Marin, piano; Oleg Larionov, alttoviulu; Valentina Coladonato, sopraano. Räisänen, Culpo, Sansuini, Jalava, Portera. Kotkan konserttitalo 15.11.2019.
Kotkan konserttitalossa pidettyyn toiseen finaalikonserttiin päättyneen Uuno Klami -sävellyskilpailun voiton vei italialainen Andrea Portera teoksellaan Klecksophonic Lieder. Toiseksi kilpailussa sijoittui yhdysvaltalais-ranskalaisen Christopher Culpon Mundus imaginalis ja kolmanneksi Tomi Räisäsen Portal-marimbakonsertto. Yhteensä kilpailuun saapui 283 sävellystä, joista lopulta finaalikonserttien ohjelmaan valikoitui viisi.
Viiden aivan uuden teoksen tulkitseminen yhdessä konsertissa on haaste, johon Kymi Sinfonietta rohkeasti tarttui neljän solistin kanssa kapellimestari Olari Eltsin johtamana. Eltsin johdolla Kymi Sinfonietta suoriutuikin tehtävästään kiitettävästi ja tarjosi teoksista kauniita tulkintoja. Orkesterilla vaikuttaisi kuitenkin olevan petrattavaa eri saliakustiikkoihin adaptoitumisessa, sillä kuultu musiikki ei meinannut ajoittain mahtua saliin ja soinnin balanssissa oli omat ongelmansa.
Konsertin avasi Räisäsen Portal-marimbakonsertto virolaisen lyömäsoittaja Heigo Rosinin tulkitsemana. Elokuvista tuttujen portaalien kautta Räisäsen mm. Doppler-ilmiötä hyödyntäen luomissa erilaisissa maailmoissa seikkaileva Rosin hallitsee selvästi soittimensa, sillä hänen marimbasta esiin loihtimansa täyteläinen sointi täytti salin helposti. Folion tuottaman äänen lisääminen marimban soundiin on Räisäseltä hauska ajatus, mutta jäänee vaikutukseltaan hieman liian laimeaksi. Jousten narinatausta puolestaan on Räisäseltä nappikeksintö, kuin myös lopun pingispallomeri.
Culpon kolmiosainen Mundus imaginalis oli puolestaan kokonaisuus, joka koostuu pianosolisti Risto-Matti Marinin ja jousiorkesteriksi muuttuneen Kymi Sinfoniettan välisestä vuoropuhelusta. Teoksen ääriosat pyrkivät luomaan ajatonta tunnelmaa, kun taas keskiosan passacaglia sykkii selkeästi. Culpon luomat sointivärit ovat kauniita ja jousien vibratottomuus sopii teokseen paremmin kuin hyvin. Ajoittain tulee kuitenkin miettineeksi, pitäisikö orkesterin vakuuttavammin nostaa dissonansseja esiin, paitsi tässä myös muissa konsertissa esitetyissä teoksissa. Vaikka Culpon sävellys onkin kirjoitettu nimenomaan pianosolistille ja orkesterille, saatiin piano sulautettua osaksi orkesterin sointia mainiosti. Viimeisen osan jostain toisesta maailmasta kuuluvat viulusoolot konserttimestari Raymond Coxin soittamana olivat miellyttäviä ja ammattitaitoisesti tulkittuja. Myös säveltäjä itse oli tyytyväinen teoksensa toiseen esitykseen, sillä niin solisti kuin orkesterikin pystyivät soittamaan aiempaa vapautuneemmin.
Italialaisen Roberto Sansuinin Four Tales for Small Orchestra oli vaikuttava avaus väliajan jälkeen, sillä perinteisyydestään, romanttisuudestaan ja elokuvamusiikkimaisuudestaan huolimatta se oli kokonaisuutena yksi konsertin onnistuneimpia. Orkesteri onnistui luomaan hyvän keskinäisen balanssin sekä loihtimaan keskittyneen ja energisen tilan teoksen ajaksi. Lisäksi teoksen muoto oli selkeä ja tauot osien välissä auttoivat yleisöä säilyttämään sellaisen keskittyneisyyden tason, jota uusi musiikki kuulijaltaan vaatii. Sansuinin teos on oikeastaan neljän orkesterisävellyksen sarja, jossa jokainen kappale ilmentää erilaista luonnetta ja tunnelmaa sisältäen kuitenkin saman dna:n. Kappaleissa orkesteri kuvailee kentaurin ääretöntä viisautta, mutta silti luonteessa piilevää suurta julmuutta sekä keskellä synkkää metsää kasvavaa kovakuoriaisen muotoisista jalokivistä muodostuvaa puuta, pohtii zen-mestarin esittämää paradoksaalista kysymystä ja lopulta luo kaunista surumusiikkia.
Pertti Jalavan alttoviulukonserton tulkinnut, Sinfonia Lahden alttoviulujen varaäänenjohtajana toimiva Oleg Larionov saa hänkin soittimestaan esiin kauniin tumman soinnin, mutta yleisössä jää silti kaipaamaan sen avoimuutta, joka saattaisi kannatella solistia paremmin orkesterin luomien laineiden päällä. Toisaalta, Jalavan Bela Bartókin alttokonserton tyyliin aloittama sävellys ei ole ehkä kaikkein onnistuneimpia soittimelle kirjoitettuja konserttoja. Teos on kestoltaan liian pitkä, sen muoto levähtää eikä se pysy kasassa loppuun asti, mikä saattaa johtua yksinkertaisesti siitä, että konsertossa on ajoittain liikaa samaan aikaan tapahtuvia elementtejä.
Konsertin päätti sopivasti koko kilpailun voittajateos, Porteran 1800-luvulla saksalaisen runoilija-lääkäri Justinus Kernerin kehittelemästä kleksografiasta eli leikillisestä mustetarhatulkinnan menetelmästä innoituksensa saanut laulusarja Klecksophonic Lieder. Teoksellaan Portera manaa demonisia piirteitä esiin, mutta toisaalta luo myös intensiivistä ja sointiväriltään kokeellistakin maailmaa. Laulusarjan solistina tulkinneelta italialaissopraano Valentina Coladonatolta olisi kaivannut suurempaa teatraalisten sävyjen kirjoa äänessä sekä tekstin rohkeampaa tulkintaa, jotta teos olisi kaikunut salissa täydellisenä.
