Savonlinnan oopperajuhlien uusi versio Verdi Aidasta unohtaa Egyptin kokonaan ja käsittelee rakkausdraamaa abstraktin modernissa muodossa, valokiekkojen rivistön toimittaessa lavasteiden virkaa. Tulos oli näyttävä ja solistit mitat täyttäviä, mutta esitys ei koskettanut.
Kun Aidan voitonmarssi alkaa trumpettien soittamana Olavinlinnassa, katse kääntyy vaistomaisesti katsomon takaosaan. Sieltä alkoi komea egyptiläisten sotilaiden linnan valloitus oopperajuhlien edellisessä, András Mikón vuonna 1986 ohjaamassa tuotannossa.
Nyt uudessa Philip Himmelmannin versiossa mistään tällaisesta spektaakkelista ei ole tietoa, ja voitonjuhlissa juhlissa katosta sataa seteleitä. Osa niistä tippuu myös orkesterimonttuun – palkanlisinä muusikoille? Oopperan tapahtumapaikka, muinainen Egypti on mukana vain käsiohjelman synopsiksessa, sillä tarina on sijoitettu epämääräiseen nykyaikaan.
Mahtava, peräti 720 lampusta koostuva ja kääntyilevä seinämä peittää alaosan muurista, ja visualisointi on rakennettu valoshown varaan. Ainoana lavasteena näyttämön keskellä on kalliolla seisova sänky ikään kuin viitteenä saksalaisten oopperalavojen minimalismille. Lavastus on David Hohmannin, ja valosuunnittelijana on Fabiana Piccioli.
Niin konservatiivinen ja henkilöohjaukseltaan ohut kun Mikon spektaakkeli olikin, sen hyvänä puolena oli se, että linna otettiin kokonaisvaltaisesti käyttöön, ja yleisöllä oli mahdollisuus illan pimetessä eläytyä muinaisen Egyptin tunnelmiin. Siitä tulikin Taikahuilun ja Lentävän hollantilaisen ohella oopperajuhlien pitkäaikaisin klassikko.
Kysymys kuuluukin, miksi oopperajuhlat tarvitsi uuden Aidan, kun muita, ennen näkemättömiä teoksia olisi ollut jonoksi asti. Oli suuri vahinko, että taiteellisen johtajan Ville Matvejeffin esikoiskesä meni koronan takia pieleen, sillä sinne suunniteltu Szymanowskin Kuningas Roger olisi ollut paljon kiinnostavampi valinta uuden aikakauden airueeksi.
Konteksti puuttuu
Varmaankin uudella Aidalla tähdättiin edeltäjän kaltaiseen yleisömenestykseen, mutta kovin innostuneilta ensi-illan reaktiot eivät vaikuttaneet. Osasyynä saattoi olla linnan tukalan korkeaksi kohonnut lämpötila ja sen aiheuttama uupumus, mutta olin aistivinani tiettyä hämmennystä myös tulkinnan suhteen.
Himmelmann ei ole toki ensimmäinen ohjaaja, joka on jättänyt Aidan Egypti-kuvaston sivuun. Ilman sitäkin pärjää, mutta mitä tilalle? Himmelmann on halunnut häivyttää koko yhteiskunnallisen kontekstin ja korostaa kahta sotaa käyvää vihollismaata edustavien rakastavaisten tarinaa. Se kyllä onnistuu, ja yksilöohjaus on selkeämpää ja yksityiskohdiltaan rikkaampaa kuin Mikon versiossa.
Koin silti ratkaisun ongelmallisena, sillä Aidassa yksityiset tunteet kasvavat ristiriidasta ympäristön kanssa. Nyt jää hämäräksi, millaisessa yhteiskunnassa eletään, eikä rakkaus nouse koskettavaksi, kun konteksti puuttuu.
Usein moderneissa Aida-tulkinnoissa tuodaan esiin jonkinlainen totalitarismi, oli se sitten faaraoiden aikaa tai muuta epookkia. Nyt tämä puoli jäi sivuun. Alussa kuoro on arkitamineissaan mutta pukeutuu sitten juhlapukuihin. Sotilaat ovat univormuissaan. Papiston kaapuja koristaa kolmiomerkki, joka voi viitata vapaamuurareihin tai muuhun lahkoon. Sotilaita nähdään vain vähän ja etiopialaisten vankien joukosta vain rippeet.
Ohjauksessa on paljon hyviä ideoita. Sanansaattajasta tulee sodan traumatisoima hahmo, ja Isiksen papitar on pioneerityttö, joka viiltelee itseään ja kokee hurmoksellisia hetkiä sotapäällikkö Radamesin kanssa. Ihmissuhteet tuodaan esiin melkeinpä rautalangasta vääntäen. On videoita (mm. jättimäiseksi kasvava Aidan pää), unenomaisia still-kuvia ja tehokkaita asetelmia draaman huipennuksissa.
Tanssikohtauksissa (koreografia Kristian Level) monistetut Aidat ja Radamekset rimpuilevat ristiriidoissaan. Toisaalta myös paljon outoa ja perustelematonta tapahtuu.
Valokoneisto syö linnaa
Olavinlinnassa on koskaan nähty näin pitkälle vietyä teknologista ratkaisua kuin uuden Aidan valoseinä. Sen käyttö on monipuolista, ja parhaimmillaan se tehostaa dramaturgiaa. Päähenkilöä valot seuraavat koko ajan kuin hai laivaa. Myös linnanmuuria valaistaan: punainen symboloi sotaa, vihreä Niili-aarian luonnonnäkyjä, ja kuvia päällekkäin asettamalla koko muuri alkaa elää.
Mutta kun valoihin alkaa tottua, ne alkavat tuntua ulkokohtaisilta. Ohjaaja sanoi haastattelussa kokevansa Olavinlinnan abstraktina näyttämönä. Siltä lopputulos näyttääkin: kuin sisäteatteriin tehdyltä. Olen eri mieltä, sillä muurit kätkevät sisäänsä paljon tarinoita ja merkityksiä. Nyt ne peittyvät osin teknisiin rykelmiin, eikä bastioneja ja takaseinää päästä käyttämään juuri ollenkaan. Tämä ei vastaa kuvaani linnan kokonaisvaltaisesta käytöstä.
Savonlinnan oopperajuhlien yhtenä identiteetin perustana on sen komeasti soiva kuoro. Sen erityisluonteen soisi otettavan huomioon niin ohjauksissa kuin teosvalinnoissa. Nyt kuoro jää monesti piiloon eikä saa juhlakohtausta lukuun ottamatta sellaisia jyhkeitä tehoja kuin on totuttu. Uuden kuoromestarin Jan Schweigerin työn tulokset jäävät vielä arvioitaviksi.
Solistijoukko oli suurimmaksi osaksi tasokas. Uruguaylais-amerikkalainen Gaston Rivero on aito italialaistyylinen spinto-tenori, jolla on sankarillisuutta ja kalsketta niin, että suuret huipennukset vavahduttavat, ja herkkyyttäkin riittää aina ensimmäisen aarian lopun diminuendoa myöten. Lopussa hänen Radamés sai fatalistista luonnetta.
Hieno oli myös Alessio Cacciamanin Ramfis, vaikka hänellä ei olekaan tämän lavan suurien Ramfiksien kuten Matti Salmisen syvänmuhkeaa sonoriteettia ja roolityön auktoriteettia. Roolissa vuorottelee Timo Riihonen, jonka suoritusta kelpaa odottaa. Tapani Palthan tulkitsi kuningasta linjakkaasti. Tommi Hakala oli vaikuttava Amonasro.
Amerikkalaista Michelle Bradleyta on kehuttu juuri Verdi-rooleistaan, mutta ensi-illassa häntä vaivasi äänen väsyminen ja runsaat epäpuhtaudet. Harjoituksissa hän tiettävästi oli laulanut paremmin. Minun ihanne-Aidani hän ei kuitenkaan ole: laulusta puuttuu teksti-ilmaisun herkkyyttä. Bradleyn kanssa vuorottelee Helena Juntunen.
Puolalainen Agnieszka Rehlis antoi mezzosopraanonsa hehkua kitkeränä mustasukkaisen Amnerisin roolissa, mutta kun hän lopussa paljastaa inhimillisen puolensa, se ei oikein löytänyt koskettavuuttaan – liekö kyse myös ohjauksesta. Hieno laulaja joka tapauksessa.
Veneet ja bassojytke riesana
Ville Matvejeff oli itse myös uuden Aidan kapellimestari. Ymmärrän hänen halunsa nähdä oma festivaalisa myös tekijän perspektiivistä käsin, mutta tässä kaksoisroolissa on oltava varovainen. Mm. Jari Hämäläisen esimerkki menneiltä vuosilta ei kaipaa toistamista.
Ensi kesänä Matvejeff ei johdakaan oopperajuhlilla. Tällä kertaa hän teki korrektia työtä ja rakensi musiikillisen draaman puitteet selkeästi. Luukutuskohtaukset soivat jämäkästi, ja alkusoitto ja loppupuolen lyyriset kohtaukset soivat kauniisti – tosin sekä linnan vieressä pörränneen moottoriveneen että Savonlinna soi -festivaalin jytkeen häiritsemänä.
Aivan sisällä Aidan musiikillisessa verkostossa hän ei kuitenkaan tuntunut olevan. Toisella puoliajalla, kun spektaakkeleista on päästy tarinan intiimiin ytimeen, orkesterissa tapahtuu enemmän melodisia ja tunteita alleviivaavia asioita kuin mitä hän sai irti. Tuli vähän läpisoiton vaikutelma. Yleisö kuitenkin kohteli häntä jo alussa juhlien isäntänä bravo-huudoin.
Harri Kuusisaari
