Sibelius-viulukilpailun toinen finaalikonsertti. Amia Janicki, Sueye Park, Gabrielle Després, Otto Antikainen, viulu. Helsingin kaupunginorkesteri, kapellimestarit Pietari Inkinen ja Geoffrey Patterson, Radion sinfoniaorkesteri, kapellimestari Dima Slobodeniouk. Musiikkitalossa 28.5. Sibelius – Knussen – Saariaho
Sibelius-viulukilpailujen toisessa finaalikonsertissa neljän erilaisen soittajapersoonan ilta tarjosi hätkähdyttäviä tulkintoja moderneista konsertoista sekä vaaran tuntua Sibeliuksen konsertossa.
Toisen finaali-illan avasi 27-vuotias sveitsiläinen Amia Janicki, jonka Sibeliuksen konserton tulkinnassa oli, jokseenkin stereotyyppisesti sanottuna, pohjoista karheutta. Alun kuudestoistaosajuoksutusten ilmavuus toi soittajan persoonallista sointia esiin: Janickin jousenkäytössä oli samaan aikaan sekä painokkuutta että äänten alkujen siloittelemattomuutta. Tulkinnallisesti hän toi konserton väkevät sävyt esiin esimerkiksi kirpeässä sivuteemassa sekä loitsumaisessa pääteeman kertauksessa. Ensimmäinen osa oli teknisesti vakuuttava aivan loppumetrejä lukuun ottamatta.
Radion sinfoniaorkesteri Dima Slobodenioukin johdolla oli tänä iltana huippuvedossa, ja tämä kuului paitsi välisoitoissa, etenkin maagisen koskettavassa toisessa osassa, jossa orkesteri tuntui inspiroituvan Janickin soitosta ja tarttuvan tämän tarjoilemaan tulkintatyyliin. Janickin esityksen sydän olikin hidas osa – se riipaisi syvästi myös kuulijan sisintä. Se tuntui matkalta, jossa kertojaäänen melankolia lopuksi kokee vapautuksen.
Kolmas osa on viulistille varsinainen esterata – siitä saatiin tänään muistutus kummassakin esityksessä. Janicki ei selvinnyt täysin puhtain paperein vaikeimmista osioista, vaikka kokonaisuus pysyi hyvin kasassa. Pääteeman fraseeraus oli joustava, mutta lievä kiireen tuntu leimasi tunnelmaa. Esiintyjänä Janickin elekieli heijasteli tulkinnan sävykkyyttä.
Tiiviin, vain alle kaksikymmentä minuuttia kestävän Oliver Knussenin viulukonserton (2002) oli kilpailuohjelmaansa valinnut suurin osa kilpailun osanottajista. Se on kuin tiivistelmä laajemmasta konsertosta ja noudattaa näennäisen perinteisesti kolmiosaista konserttokaavaa osien nimiä myöten – Recitative, Aria, Gigue – vaikkakin sävelkieli on omaleimaista. Moderneja soittotekniikoita siinä ei juurikaan käytetä, verrattuna esimerkiksi Saariahon teokseen.
Eteläkorealaisen 25-vuotiaan Sueye Parkin ja RSO:n yhteistyö oli timanttista – kuin suuren mittakaavan kamarimusiikkia. RSO esitti teoksen hiljattain, joten se oli todennäköisesti myös heillä tuoreessa muistissa. Park oli tilanteessa avoin vastavuoroisesti orkesterin impulsseille: musiikki kehkeytyi orgaanisesti.
Parkin viulusointi aukesi ensimmäisen osan kuluessa – siinä oli tasaisesti kaikien kielten osalta pohjaa ja ydintä, samalla sävykästä hienostuneisuutta. Nopeissa jousikuvioissa ja tallan läheltä soitettavissa osuuksissa oli joustavuutta. Kuudestoistaosat pulppusivat eloisina. Kuin ohimennen soitetut, sähäkät efektimäiset toistot keräsivät energiaa.
Toisessa osassa Park loi mystisen yön tunnelman venyvillä, raukeilla melodialinjoilla. Kolmas osa svengasi rytmisesti nautittavasti. Siinä Park käsitteli rytmiikkaa rennon napakasti ja lyömäsoitinmaiset, iskevät heleet maustoivat kuulokuvaa. Myös esiintyjänä Park oli lavalla luontevan rento ja läsnäoleva.
Finaalierän toisen konserttonsa soittanut Gabrielle Després tulkitsi Kaija Saariahon Graal théâtre -teoksen vahvalla ilmaisuvoimalla hyvin saariahomaisella eleganssilla – esitys oli suorastaan mykistävä. Herpaantumattoman esityksen alusta lähtien hän otti aikaa musiikillisiin eleisiin – Saariahon sävelkieli heräsi eloon ja herätti myös kuulijassa voimakkaita mielikuvia ja tuntemuksia. Musiikilliset eleet, niin melodiset motiivit, kohinat kuin kirkuvan pakottavat efektitkin, laajenivat ja levisivät orkesteriin kuin vesipisara tyynen veden pinnasta. Glissandot vuoroin sulivat, venyivät ja valittivat: koko teoksen soinnillinen spektri aukesi.
Teknisesti soitto oli vaivatonta – jousitekniikka oli irtonaista ja vasen käsi kevyt. Tekninen suvereniteetti antoi Deprésille varaa leikitellä myös laajennetuilla tekniikoilla, jotka soivat hänen tyylilleen ominaisesti hienoviritteisesti, mutta sisältäen teoksen sävelkielen voimaa ja sisäistä aggressiota.
Kapellimestari Geoffrey Paterson luotsasi vakaasti ja selkeästi Helsingin kaupunginorkesteria, joka oli herkällä otteella luomassa toiseen todellisuuteen kurkottavaa tunnelmaa. Koko orkesteritekstuuri tuntui saavan uusia tasoja ja laajenevan kolmiulotteiseksi.
Toisen osan alun soolo-osuudesta lähtien Desprésin akordien iskevä rytmiikka johdatti osan loppupuolen vatsanpohjasta ottaviin, painajaismaisiin orkesteriosuuksiin. Lopun tallan vierestä soitetut huiluäänet jäivät kuin tähtipölynä vastavaloon leijumaan. Yleisö oli lumoutunut.
Salin tunnelma sähköistyi, kun illan päätti Otto Antikainen jäsentyneellä, näkemyksellisellä ja puhuttelevalla tulkinnalla Sibeliuksen viulukonsertosta. Helsingin kaupunginorkesteria johti Pietari Inkinen – Sibelius-kilpailun finalisti hänkin vuodelta 2000.
Ensimmäisessä osassa pääsi oikeuksiinsa Antikaisen vivahteikas yksityiskohtien taju. Tulkinta oli tiheää – jokaisella sävelellä tuntui olevan mietitty tarkoitus ja suunta osana kokonaisuudesta muodostunutta musiikillista tarinaa. Teknisesti osa oli täsmällisen briljanttia.
Toinen osa soi aidon puhuttelevana kaihon, karheuden ja toisaalta kimmeltävän melodian vuorotteluissaan. Loppu hehkui pumpulinpehmeää, inhimillistä lämpöä.
Konserton kolmas osa on paitsi solistille, myös orkesterille rytmisesti ja yhteissoitollisesti herkkä. Orkesterin rytmiikka huojui aluksi, mistä ketjureaktiona syntyi epästabiiliutta noin puolikkaan iskun verran – rytmi kääntyi hetkellisesti, mikä on viulistin painajainen. Tämä harmillisesti johti väliaikaiseen epätarkkuuteen ja pieneen sekaannukseen Antikaisen soitossa ja toi myös kuulijalle hikikarpaloita otsalle. Tilanne vei terävintä kärkeä osan tunnelmasta. Tästä huolimatta soittoteknisesti hänen rytmiikan käsittelynsä oli jäntevää ja teos niin selkäytimessä, että vaikeuksista päästiin lopulta voittoon – esimerkiksi lopun oktaavit ja desimit hehkuivat. Konsertti päättyi kotiyleisön raikuviin, lämpimiin kannustuksiin.
