Aasialaista nykymusiikkia soitetaan Suomessa liian vähän. Kulttuurisen diversiteetin puute ohjelmissa on aivan yhtä suuri ongelma kuin paljon puhuttu säveltäjien sukupuolijakautumakin. Jotain sentään kuuluu klassisen musiikin nousevan auringon suunnalta: Helsingin kaupunginorkesteri soitti tällä viikolla kiinalaisen Tan Dunin avainteoksiin kuuluvan Vesikonserton eli vesisoittimia sisältävän lyömäsoitinkonserton, ja Radion sinfoniaorkesterilla on 11. joulukuuta ohjelmassaan korealaisen Unsuk Chinin Cantatrix Sopranica.
Tan Dun on tehnyt 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa joukon luonnoelementeille perustuvia teoksia, joissa käytetään vesisoittimien lisäksi myös paperia ja ruokoja tai kiviä ja keraamisia instrumentteja. Nämä soinnit ja tarinat kertoivat säveltäjän ympäristötietoisuudesta jo ennen nykyistä ekologisen tiedostamisen buumia taiteessa.
Vuonna 1998 syntynyt Water concerto edustaa Tan Dunin paluuta lapsuutensa muistoihin Kiinassa. Myöhemmin hän on vienyt kulttuurien sulauttamisen turhankin pitkälle, mikä on merkinnyt amerikkalaisten vaikutteiden korostumista. Hän on pitkään asunut New Yorkissa. Miten se meneekin niin, että sulautuminen tapahtuu aina lännen ehdoilla?
Water concertossa on rituaalin pirteitä. Pääsolistin rinnalla tärkeää roolia näyttelevät orkesterin omat lyömäsoittajat. He läträävät kahdessa vesiastiassa erilaisilla tavoilla: kauhovat vettä käsillään ja upottavat sinne lautasia ja onttoja putkia, samalla niitä soittaen. Joskus taas mukaan tulevat kalistimet ja vedessä kelluvat puupallot.
Lisäksi soolosoittimena on waterphone-niminen soitin, metallinen häkkyrä, jonka kieliä vetelemällä syntyy helisevä ja tömäyttelemällä kumahteleva ääni.
Veden äänet tulevat osaksi musiikkia toistosysteemien välityksellä. Orkesteri luo sille staattisia heijastuksia ja toistoisen rytmiikan kautta virtaavaa tunnetta. Joskus puhaltajien glissando-aiheissa on linnunlaulun piirteitä, ja vaskisoittajat käsittelevät instrumenttejaan myös lyömäsoittimien tapaan taputtaen kädellä suukappaleeseen.
Toisinaan veden äänet jäävät niin hiljaisiksi, että ne ovat pikemmin visuaalisia kuin auditiivisia. Itse löysin enemmän yksityiskohtia katsomalla jälkeenpäin konsertin nauhoituksen Yle Teemalta kuin itse konsertista. Kameran oli asetettu myös läpinäkyvän vesiastian alle, jolloin teoksen happening-henki tuli jännittävästi esiin.
Tan Dun puhuu eräässä haastattelussaan siitä, miten vesi assosioituu hänellä syntymään tai kyyneliin – luonnon kyyneliin, jotka virtaavat saastuneen luonnon vuoksi. Hän leikki jo lapsena vesileikkejä, joiden kaikuja on myös konsertossa, samoin kuin hänen kotiseutunsa Huanin naisten rytmikkäitä pyykinpesuääniä joen rannalla. Hän koki veden tanssivan ja halusi välittää näitä muistoja musiikissaan.
Konsertto ei ole mitään Debussyn La merin maalailua vaan pikemmin musiikillista eksistentialismia alkuaineiden äärellä. Ripaus John Cagen ideoita on mukana, mutta onneksi yhteys kiinalaisiin muistoihin säilyy elävänä. Orkesteriosuuden toistuvissa rytmeissä on taas amerikkalaisen minimalismin vaikutusta. Kaunis sellosoolo keskellä konserttoa on klassisin osa orkestraatiota.
Teos jakaantuu selkeisiin jaksoihin: ensin kuulostellaan, mitä vedellä on meille kerrottavaa, ja sitten heittäydytään rytmisempään menoon. Keskivaiheilla solisti kävelee orkesterin taakse soittamaan vibrafonia. Lopussa hän palaa eteen vesisäiliön äärelle, ja visuaalisestikin hieno suihkukohtaus päättää teoksen. Se tuo jopa uskonnollisen puhdistautumisen mielikuvia.
Solisti Colin Currie vaikutti kuin salaperäiseltä poppamieheltä erilaisten äänilähteittensä äärellä, kunnes hän lankesi rytmien loveen. Oliko syy säveltäjän vai esityksen, mutta muun orkesterin osuus ei aina yltänyt kiinnostavuudessaan lyömäsoittajien tasolle.
Sitäkin upeammin Esa-Pekka Salonen sai HKO:n innostumaan Maurice Ravelin Hanhiemo-sarjan nostalgisoivista satukuvista ja kellontarkoista soinneista. Esityksessä tuli esiin se, miten orkesterin romanttinen klangi on kehittynyt läpikuultavampaan suuntaan: jokainen soolo soi kuin auran ympäröimänä, muusikoiden kuunnellessa toinen toistaan.
Esitys osoitti myös, että Salonen on halutessaan varsinainen hedonisti. Hän helli musiikkia intiimisti ja sensitiivisesti, säilyttäen silti aina peri-ravelmaisen distanssin ja viileyden. Tämän elegantin nautiskelun ja sisäisen tragiikan kaksinaisuuden löytäminen vaatii suurta muusikkoutta, jossa ei enää haeta efektejä. Salonen on sen rajan ylittänyt jo kauan sitten.
Harri Kuusisaari
