Virolaisella musiikilla on oma, selkeä ääni, vaikka säveltäjät eivät yhteistä tyyliä tunnustakaan. Tämä spirituaalinen vire nousi esiin myös Viron musiikin päivillä, jotka tällä kertaa yhdistyivät ISCM World Music Days -tapahtumaan.
Vuosittaisia Viron musiikin päiviä on ollut kiinnostavaa seurata sikäli, että sikäläiset säveltäjät muodostavat tiiviin perheen, vaikka tyyleissä vallitsee täysi vapaus. Neuvostoajan vuoksi modernismi jäi virolaiselta musiikilta väliin, ja omaa ääntä on etsitty enemmän kansallisen perinteen pohjalta. Sitä ovat leimanneet mm. hengellinen musiikki ja minimalismi.
Tällä viikolla menossa olevalla festivaalilla Viron musiikin päiviin fuusioituu ISCM World Music Days -tapahtuma, joten musiikkia kuullaan huomattavasti laajemmalla kirjolla. Virolainen anti tuntui silti säilyttävän johtoteemansa, johon muut esittivät kommenttejaan.
Teemaksi oli valittu ”Laulun metsän läpi”. Metsä kuvaa sekä kansainvälisen nykymusiikin moninaisuutta, jossa jokainen saa löytää oman polkunsa, että virolaisen musiikin yhteyttä luontoon ja lauluun.
Viron filharmonian kamarikuoron konsertissa hengellinen cantus firmus oli erityisen selkeä. Loistavat esitykset ja Nigulisten kirkon akustiikka loivat puhdistavan tilakokemuksen, ja tämä kokonaistunnelma oli oleellisempaa kuin kuultujen teosten laatu sinänsä.
Kaksi virolaista kantaesitystä, Helena Tulven ja Toivo Tulevin teokset toimivat ohjelman kehikkona, johon slovakialaisen Lukas Borzikin, albanialais-brittiläisen Thomas Simakun ja flaamilaisen Wim Hendericksin teokset toivat oman äänensä. Yhteistäkin teoksilla oli, mutta enemmän henkisessä kuin tyylillisessä mielessä.
Tulven Nächtliche Gesänge perustuu kahden saksanjuutalaisen kirjailijan, Paul Celanin ja Hilde Dominin runoihin, joissa kuultavat yön äänet ovat yhä aikaa lumottuja ja pahaenteisiä. Tulve ei lähde niinkään tekstistä – saksasta oli vaikea saada selvää – kuin musiikillisesta kosmoksesta, jossa on ranskalaisen spektraalimusiikin vaikutteita.
Staattisen tuntuinen pohjasävel elää hivuttavin dissonanssein ja oudoin harmonisin poluin, ja tunnelma on unenomainen. Kuoron kirkkaudessaan ja puhtaudessaan huikeat sopraanot loivat kimmeltäviä sävelkruunuja, jotka näyttivät tien varjoista valoon ja harmoniaan.
Tulven teoksessa Ei hei jou lief erikieliset lauseet, joissa ”minä rakastan sinua” toistuu, sekoittuvat Baabelin tornin tapaan, mutta gregoriaanisesta musiikista polveutuva sävelkieli sitoo kaiken yhteen. Erityisen maagisia tilatehoja toivat sivuille sijoitetut neljä naislaulajan ryhmää, jotka toivat mieleen venetsialaisen monikuoroisuuden.
Borzikin Credo oli uljas ja uskon voimaa henkivä aloitus, ja Simakun Le Leggiadra Luna loi tunnelmallisia, kuulaita kuutamonäkymiä.
Hendericksin Blossomings – Three prayers for a better world yhdistää kolmen uskonnon rukouksia. Tekstit ovat Tiibetin buddhalaisen munkin Jigme Ligpan, keskiajan katolisuutta edustavan Hildegard Bingeniläisen ja persialaisen suufimystikon Rumin käsialaa.
Soolotrumpetti (Indrek Vau) liittyy kuoroon eräänlaisena enkelin äänenä, joka kajauttelee fanfaarejaan ja melismoi rajattomasti kuoron hymiseviä kenttiä vastaan. Teosta kuunteli nauliintuneena, eikä tullut edes tarpeelliseksi arvottaa sitä musiikillisin kriteerein.
Kaspars Putninšin johtama Viron filharmonian kamarikuoro on ihmeellinen instrumentti. Sen laaja-alaista ja rikasta sointia voi kuvata musiikillisin termein, mutta oleellisempaa siinäkin on tietty hengen tiivistyminen. Epäilemättä se on seurausta myös Pärtin ja muun virolaisen musiikin ahkerasta esittämisestä.
Kirjavaa kimaraa ja taivashelinää
Viron kansallinen sinfoniaorkesteri esitti Olari Eltsin johdolla monityylisen kimaran kansainvälistä nykymusiikkia, jossa siinäkin virolainen ja suomalainen anti nousivat etualalle.
Monia virolaisia säveltäjiä yhdistää se, että he saavat leipänsä tekemällä elokuvamusiikkia ja muuta funktionaalista – kuten säveltäjät kautta aikojen. Üle Krigul on tunnettu juuri elokuvien parista, mutta osaa hän kirjoittaa myös keskitetympää orkesterimusiikkia.
Kantaesityksenä kuultu worlds… break the soundness tutkii musiikillisen integriteetin ja sen rikkomisen välistä jännitettä. Toistoiset kuviot laajenevat pyörteiksi, kuin radoiltaan ulos haluten, kunnes lopussa romanttinen auringonlasku – liekö joku Mahlerin sinfonian hitaan osan sitaatti – palauttaa harmonian.
Lotta Wennäkosken kitarakonsertto Surussus on Tapiola Sinfoniettan ja Kymi Sinfoniettan tilaus, ja se on sävelletty uuden kitaramusiikin esitaistelijalle Petri Kumelalle. Nimi viittaa rahiseviin, suhiseviin ja viuhuviin ääniin, jotka ovat kitaralle ominaisia. Soittaessa käytetään mm. muovista viivoitinta, ja orkesteri toimii näiden äänten kaikupohjana.
Kumela ja virolaisorkesteri tavoittivat hienosti Wennäkosken tarkat sointimaailmat ja yhdistivät lyyrisyyden ja humoristisuuden niin kuin säveltäjä on halunnutkin.
Hongkongilaisen Ho-chi Son Radio Conversation tuo nauhaosuudessaan esiin analogista radioääntä rahinoineen, eikä siitä puutu nostalgisiakaan elementtejä. Orkesteri- ja nauhaosuus jäivät kuitenkin vähän toisistaan irrallisiksi.
Hollantilainen Mayke Nas eläytyy teoksessaan Down the rabbit hole Liisa ihmemaassa -sadun seikkailuhenkeen, eikä siitä puutu vitsikkäitä särmiä. Enemmänkin vauhtia ja tapahtuman flowta olisi toivonut.
Argentiinalainen Alex Nante on opiskellut Pariisissa mm. Eötvösin johdolla, ja kyllä ranskalainen sointiajattelu hänen musiikissaan kantaa. Teoksen Journey to the West perusajatus, buddhalaismunkki Xuanzangin henkiset matkat jäi silti välittymättä.
Festivaali antaa hyvän mahdollisuuden tutustua myös Tallinnan erilaisiin konserttitiloihin, joista tunnelmallisimpia varmaankin on Viron tiedeakatemian sali Toompeanmäellä. Siellä virolaista kromaattista kannelta soittava Kirsti Mühling, harpisti Liia Viira ja cembalisti Ene Nael todistivat harvinaislaatuisen trion soinnilliset mahdollisuudet.
Pelkästä taivashelinästä ei todellakaan ollut kyse, vaan myös tummat väritykset ja aggressiiviset sivallukset saivat osansa ohjelmassa. Sen parhaisiin teoksiin lukeutui Pekka Jalkasen November, joka on alun perin kanteletrio ja sovitettu tälle kokoonpanolle.
Jalkanen luo suggestiivisia kuvia pohjoisesta talven odotuksesta, joka on yllättäen myös lohdullista. Hänen perehtymisensä kanteleen mahdollisuuksiin kuuluu soinnillisten ratkaisujen hienostuneisuudessa.
Harri Kuusisaari, Tallinna
