Osmo Vänskän johtaman Minnesotan orkesterin Lahden-konsertissa riitti latausta, ja soittajisto todisti päässeensä kriisien jälkeen takaisin etniselle tasolleen ja sen ylikin. Päällimmäiseksi jäi mieleen vahva yhteishenki: kukaan ei sooloillut, vaan kollektiivinen päämäärä oli kaikilla kirkkaana. Aiemmilta vierailuilta ja levytyksistä tuttu kurinalaisuus oli tallella, mutta tähtäin oli silti muualla kuin tämän todistelussa.
Konsertti alkoi amerikkalaisen Steven Stuckyn Rapsodioilla, joka kävi aluksi soitinryhmien taitojen esittelystä: puhaltimien lutoslawskimainen yölintujen kuoro, vaskien mureat sointupylväät ja jousten hyväilevät pinnat. Tilanteet rönsyilivät värikkään improvisatorisesti.
Prokofjevin viulukonsertossa oli solistina Pekka Kuusisto, joka tarjosi hehkutuksen sijaan lyyrisen, kuulaan näkemyksen. Balettimainen, kevyt noste toimi, ja herkästi tuikkivat sävyt saivat vastakohdakseen jännittävän ”mutaiset” äänenvärit, jotka sopivat teoksen huumoriin.
Kaikki odottivat taannoisen Proms-tempauksen jälkeen, mikä on Kuusiston tämänkertainen ylimääräinen. Se oli ruotsalainen melankolinen kansanlaulu, jota viulisti soitti värisyttävästi liu’utellen, kunnes tuli yllätys: Osmo Vänskä hiipi mukaan klarinetteineen ja toi melodiaan klezmer-muistumia. Koskettava esitys luotasi kodittoman ikävää.
Lopuksi Vänskä johti Beethovenin Eroica-sinfonian heidän levytyksistään tutuin, rivakoin tempoin, mutta romanttisemmalla ja vapautuneemmalla otteella. Mikrodynamiikka ja aksenttien terävyys olivat läsnä mutteivät niin leimallisesti kuin levyllä. Ensi osa eteni jäntevänä, ja surumarssi kouraisi syvältä, tempoa venytellen.
Jossakin kohdin olisin enemmän särmikkyyttä virtaviivaisuuden sijaan, mutta Vänskä johdatti sinfonian niin vastustamattomaan voitonriemuun, ettei yleisö voinut kuin hurrata.
Harri Kuusisaari
