Johannes Brahms: viulusonaatit nro 1 G, 2 A ja 3 d. Scherzo F.A.E. -sonaatista. Christian Tetzlaff, viulu ja Lars Vogt, piano. Ondine 1284.Christian Tetzlaff ja Lars Vogt ovat levyttäneet Brahmsin sonaatit aiemminkin 14 vuotta sitten, mutta he päättivät tehdä uuden version, koska kokivat, että heidän keskinäinen kemiansa on syventynyt niin, että se mahdollistaa vapaamman suhteen musiikkiin. Juuri siitä tulkinnoissa on pitkälle kysymys: vapaudesta päästää säveltäjän sisäisimmät ajatukset ja tunteet liikkeelle rikkain ja mielikuvituksellisin keinoin.
Heti G-duuri-sonaatin alussa käy selväksi, että ollaan kaukana kaunistelevasta hehkutuksesta, tuosta vibratosta rasvaisesta Brahms-makkarasta, jota aivan väärin pidetään ”romanttisen” perinteen edustajana. Ei – oikeanlaista romantiikkaa on tämän duon tyyli, jossa viedään musiikin retoriset keinot äärimmilleen ja pureudutaan vivahteisiin mikroskoopin avulla.
Vapaus kuuluu myös siinä, että juuri yksikään Tetzlaffin ja Vogtin soittama tahti ei ole samantempoinen, vaan aikaa on viivähdellä, keskustella ja toisaalta purkautua impulsiivisesti. Tätä voisi sanoa improvisaationomaiseksi, mutta detaljien työstö on huipputarkkaa. Taiteilijat korostavat niin soitossaan kuin levykannen haastatteluissa sonaattien introspektiivisuutta, minkä luonnollisena ilmentymänä eritasoisia hiljaisia nyansseja kuulee normaalia enemmän.
G-duuri-sonaatissa herättää ihailua Tetzlaffin ja Vogtin kyky toteuttaa hauraat ja mietiskelevät sävyt niin, että tulos on kuitenkin täytetäinen ja luontevasti etenevä. He korostavat sitä, miten paljon musiikissa on resitatiivimaista otetta. Hidas osa voi ensin tuntua katkonaiselta, mutta näin sen menetyksen ja yksinäisyyden tunteita täynnä oleva surumarssiluonne tulee esiin – osa on tehty säveltäjän tuberkuloosiin kuolleen kummipojan Felix Schumannin muistolle. Sonaatin finaali on herkin kuulemani – ikään kuin puhdasta muistoa ei haluttaisi rikkoa, mutta lopussa tiet silti erkanevat.
A-duuri-sonaatti on kolmikosta luonnonläheisin, ja siinä suodattuvat ne tunteet ja assosiaatiot, jotka Brahms päästi valloilleen luonnossa vaeltaessaan. Duo luo valonhämyisen soinnin ja ikään kuin pidättelee fraaseja ilmassa. Runollisia kosketuksia riittää – olihan Brahmsilla tuona aikana suhde laulajatar Hermine Spiesiin. ”Hän ei laula melodioitaan suoraan rakkaudesta, vaan ne pikemmin ajautuvat hänen mieleensä”, Tetzlaff kuvaa, ja tämä epäpateettinen lähtökohta tuntuu myös tulkinnassa. Kontrastit ovat äärimmäisiä: toisessa osassa äärimmäinen yksinkertaisuus rinnastuu sähäkkään scherzoon.
D-molli-sonaatti on teoksista dramaattisin, ja siinä taiteilijat tuovat esiin räiskyvän puolen itsestään. Silti tässäkin riittää vatsakohtia jännitteisten kontrapunktien ja tumman hämyn välillä. Suurin työmaa tässä on Vogtilla, mutta hän silti säilyttää läpikuultavuuden paksussakin tekstuurissa. Tetzlaff antaa viulun hehkua mutta luo myös ”tahmaisia” värejä, jotka syntyvät, kun jousta kuljettaa hitaasti. Hänen tavaramerkkinsä, vibraton käytön taloudellisuus tehoaa.
Duon tulkinnoissa individualistinen ilmaisuhalu ja analyyttisyys kulkevat käsi kädessä, ja yhteispeli toimii kuin vaistonvaraisesti jokaista rohkeaa yksityiskohtien muotoilua myöten. Minun hyllyssäni tämä levytys saa kunniapaikan parhaiden joukossa, Gidon Kremerin ja Valeri Afanassievin version rinnalla.
Harri Kuusisaari
