Bayreuthin Wagner-festivaali tutki tulevaisuuden mahdollisuuksia virtuaalisen todellisuuden keinoin mutta myös katsoi menneeseen ja jatkoi loputonta itsereflektiota. Tämän vuoden huippuhetkiä oli Camilla Nylundin roolidebyytti Tristanin ja Isolden naispääosassa.
Apua, keihäs tulee suoraan kohti mutta onneksi jää nenän eteen leijumaan Pyhän hengen ripustamana. Entä tuo pumpattavaa Barbaraa muistuttava avatar-kukkaistyttö, hänhän tulee vierelle ja alkaa pyöriä ympärilläni. Ei kiitos, hänhän on ilmiselvää muovia.
Mutta kuka onkaan tullut istumaan viereeni katsomossa – sehän on Parsifalin Kundry! Kokonainen kyyhkysparvi valtaa Graalin temppelin, ja nimisankarin tappama joutsen saa myös lentää muutaman virtuaalisen ympyrän päiden yli ennen veristä loppuaan.
Tällaista ja paljon muuta ihmeellistä tapahtuu Richard Wagnerin Parsifalissa Augmented Reality -lasien läpi katsottuna. Ohjaaja Jay Scheib ja hänen videosuunnittelijansa Joshua Higgason ovat tehneet oopperan esitykseen AR- eli lisätyn todellisuuden tason, joka tuo interaktiivisen ja assosiatiivisen kuvatulvan katsojan ja näyttämön väliseen tilaan.
Aluksi ohikiitävien kuvien paljous hämmentää: videopeleistä tuttuja avatar-hahmoja, uskonnollisia symboleja, luurankoja, pääkalloja, kukkia, aseita, käärmeitä, piikkisiä oksia, kämmeniä, jotka syttyvät palamaan. Aina niiden yhteyttä Parsifaliin ei ehdi hahmottaa.
Osa AR-osuudesta onkin nörttimaailman kliseitä, mutta on siellä paljon kiinnostavaakin. Meille näytetään esimerkiksi vihjeitä Parsifalin lapsuudesta, jota ooppera ei käsittele, ja kuvien ennakoiva ja assosiaatioita tuova luonne muistuttaa Wagnerin johtoaihetekniikkaa. Parhaimmillaan AR oli Klingsorin taikapuutarhaa kuvatessaan: kasvien rönsyilevä viidakko oli häikäisevän kaunis ja linnan sortuminen yhtä Hollywood-spektaakkelia.
Bayreuthissa lisätyn todellisuuden onni jakautui epätasaisesti, sillä AR-laseja oli tarjolla vain 20 prosentille yleisöstä. Muut joutuivat tyytymään Scheibin normaaliin, melko seisoskelevaan lavaohjaukseen, jonka tapahtumia toistettiin lähivideokuvin.
Ohjauksessa oli hyviäkin ideoita. Graalin ritari Gurnemanzilla on heti alussa näkyvä suhde Kundryn kanssa, mikä asettaa oopperan syyllisyyskysymyksen uuteen valoon. Miksi Amfortas tuomittiin parantumattoman haavan kidutukseen, vaikka muitakin syntisiä riitti?
Myös Parsifal on valmis useampaan kuin yhteen suudelmaan, kun hän tapaa Kundryn taikapuutarhassa. Sitten hän oivaltaa, että Kristukselle ristillä nauranut nainen vain hukuttaa syyllisyytensä. Molemmat oppivat empatian, epäitsekkään välittämisen.
Lopussa Parsifal rikkoo Graalin maljana toimineen sinisen kristallin ja lähtee yhdessä Kundryn kanssa pelastamaan maailmaa ekokatastrofilta. Vanhat uskomukset eivät riitä, tarvitaan toimia. Näytöksen näyttämökuvana on myrkyllinen louhosjärvi, ja AR-puolella muoviroska, käsikranaatit ja akut pyörivät valtameren syvyyksissä.
Musiikillisesti Parsfial oli hieno, kapellimestari Pablo Heras-Casadon johtaman orkesteriosuuden osalta jopa maaginen. Hän käsitteli tempoja normaalia hitaudessa rypemistä joustavammin ja antoi myös liikkeelle ja ilmavuudelle tilaa. Georg Zeppenfeld teki Gurnemanzin niin kaunopuheisesti, että pitkiä kertomuksia kuunteli nauliintuneena. Andreas Schager oli sankarillisesti kalskahtava Parsifal, todellinen ”reine Tor”, ja Ekaterina Gubanova toi sensuellin tummalla mezzollaan Kundryn osaan koko tunteiden skaalan.
Camilla Nylundille menneen kesän Wagner-festivaali edusti uran huippuhetkiä. Kolme vuosikymmentä jatkunut instrumentin järjestelmällinen rakentaminen saavutti huippunsa Tristanin ja Isolden naispääosan huikeassa tulkinnassa – ensimmäisenä suomalaisena tällä lavalla. Hän oli yleisön selvä suosikki, jota juhlittiin koko katsomo tömisten.
Vaikka Nylund ei olekaan dramaattinen sopraano, hänen äänensä kesti oopperakirjallisuuden raskaimpiin kuuluvan roolin vailla kamppailun tuntua. Hän on pystynyt säilyttämään sen nuorekkaan, lyyrisen värin, jonka kantokykyä luja tekniikka varmistaa. Festspielhausin armollinen akustiikka tietenkin auttoi tässä.
Oleellista tulkinnassa ei ollut voima vaan sävyjen eriytyneisyys ja tekstin sisällön ilmaisu. Isolden ensimmäisen näytöksen kertomuksessa tulee esiin koko hahmon menneisyys, komplisoitu rakkaussuhde entisen sulhasensa tappajaan, Tristaniin. Siinä on sarkasmin ja kostonhalun hetkiä, jotka rakkaus aina voittaa. Nylund meni rimpuiluun mukaan inhimillisesti eläytyen. Hän ei vain laula osuuttaan vaan syventyy ohjauksen kokonaisideaan.
Norjalainen ohjaaja Thorleifur Örn Arnarsson on tulkinnut oopperan niin, ettei rakkausjuomaa edes tarvita. Pari on menneisyytensä ja ympäristön vanki jo valmiiksi, ja ainut tie vapauteen on kuolema. Melotin miekan sivalluksen sijaan Tristan napaa myrkkypullon. Toisen näytöksen huikeana näyttämökuvana (lavastus: Vytautas Narbutas) on laivan hylyn sisäosa, jonne on kerätty kaikenlaista antiikkiroinaa: patsaita, ruukkuja, tauluja, huonekaluja, kirjoja… Pölyttynyt kaaos symboloi rakastavaisten historiaa, josta he eivät pääse ulos.
Isoldelle Sibylle Wallum oli suunnitellut alkunäytökseen aivan uskomattoman puvun, eräänlaisen häämekon jättimäisine laahuksineen, johon Isolde kirjoittaa päiväkirjaansa. Tarkemmin katsottuna tekstit ovat oopperan libretosta. Mekolle voi keksiä muitakin symboleita – vaikkapa vankilan tai meren keskellä olevan saaren.
Tristania lauloi Parsifalista tuttu Heldentenori Andreas Schager, nykypäivän paras Siegfried, jonka voimat tuntuvat ehtymättömiltä. Minusta Tristan ei ole yhtä paljon hänen aluettaan kuin mainitut roolit. Se on kärsivä hahmo, ei suoraviivainen sankari, ja Schagerin tulkinnasta puuttui hiljaisia nyansseja ja merkityksiä. Vastakohta Nylundin Isoldeen korostui.
Onneksi toisen näytöksen suuressa rakkausduetossa maailmat kohtasivat, kiitos kapellimestari Semyon Bychkovin, joka loi laulajille hiljaisen, tähtien kaukaista tuiketta henkivän orkesterimaton ja ohjasi saamalle aaltopituudelle. Valaistus muutti romukasan sadun valtakunnaksi.
Bychkov harrasti kautta oopperan äärimmäisiä tempon venyttelyjä ja hiljaisuuden hetkiä. Musiikki kumpusi kuin tyhjyydestä, ja alkusoiton ensimmäinen kenraalipaussi tuntui kestävän ikuisesti. Tässä teatterissa tämäkin käy, mutta jäntevämpiä draaman kaaria olisi kaivannut.
Illan mittaan Örn Arnarssonin ohjaus alkoi uuvuttaa kalmankalpeissa tunnelmissaan. Teoksesta ei syntynyt sellaista katharsista kuin pitäisi. Onneksi lopussa oli Camilla Nylund ja Lemmenkuolo. Se jätti sielukkaat jäähyväiset ja yleisölle hyvän mielen.
Gay Pride tulee Festspielhausiin
Jo neljättä kesää pyörineestä Tobias Kratzerin ohjaamasta Tannhäuserista on tullut yleisön suuri suosikki, jonka lipuista tapeltiin. Eikä syyttä, sillä Kratzerin versio on erinomainen yhdistelmä railakkaa provokaatiota ja teoksen tematiikan ja hengen kunnioittamista.
Aluksi ollaan Road-moviessa, jossa surullinen klovni Tannhäuser viilettää gay pridesta reväistyn kolmikon kanssa. Sen jäsenet ovat sääntöjä halveksiva hedonisti Venus, drag-artisti Le Gateau Chocolat ja pieni peltirumpu-Oscar. Joukkue päätyy Bayreuthin Festspielhausiin, Tannhäuserin esitykseen. Riemukas komiikka ei silti rienaa perinteistä esitystä. Itseironia on jo pitkään kuulunut festivaalin ja Wagner-kultin perinteeseen, mikä on terve asia.
Sitä paitsi se sopii hyvin laulukilpailukohtauksen tematiikkaan, rakkauden monimuotoisuuteen. Kuka kirjoittikaan: ”Frei im Wollen, frei Im Thun, frei im Genießen?” Richard Wagner pamfletissaan Die Revolution, 1849.
Ennen päätymistään esitykseen joukko pitää tauon, syö varastettuja hampurilaisia ja löytää keltaisen tapahtumajulisteen, jossa mainostetaan: ”Dr. Claudian Punch ja Judy Show, Hannu ja Kerttu.” Se oli ajankohtaista kulttuuripoliittista pilkkaa, sillä Bayreuthin festivaalin avajaispäivänä Saksan kulttuuriministeri Claudia Roth ehdotti, että festivaalilla pitäisi esittää muutakin musiikkia kuin Wagneria – esimerkiksi Humperdinckin Hannu ja Kerttu.
Kratzerin ohjauksessa kaikki vain toimii. Kevyt ja vakava, etäisyyttä ottava show ja tunteiltaan ja ihmiskuviltaan aito draama sekoittuvat. Wagner sanoi vanhoilla päivillään, että hän on vielä maailmalle Tannhäuserin velkaa. Sen tematiikka on yhä ajankohtaista: rakkauden olemus, vapauden ja uskollisuuden suhde, taiteen merkitys konservatiivisuuden ja vallankumouksellisuuden ristiaallokossa. Tarvitaan tällaisia esityksiä herättämään se eloon.
Nathalie Stutzmann johti esitykset mestarillisesti, täynnä draaman kiihkoa, suuria tunteita ja kokonaisrytmin vetävyyttä. Klaus Florian Vogt lauloi nimiosaa toista kesää ja teki uskomattoman muodonmuutoksen lyyrisen hienostuneesta tenorista Tannhäuserin koko anarkismin dramaattiseksi ilmentäjäksi. Elisabeth Teige oli unelmien Elisabeth, ylväästi ja tunnevoimaisesti rakastava ja kärsivä, ja Irene Roberts oli hänen vastakohtansa sirkeänä Venuksena. Markus Eiche teki koskettavan kuvan outsideriksi jäävästä Wolframista.
Entä loppu? Vihertääkö paavin sauva, tuleeko anteeksianto? Ei, vaan Road-movie jatkuu.
Harri Kuusisaari, Bayreuth
kuvat: ENRICO NAWRATH / Bayreuther Festspiele
