Kapellimestarit. Yle Teema ja Yle Areena. Käsikirjoitus Pia Antikainen, Laura Joutsi, Minna Nuotio, toimittajat Pia Antikainen, Laura Joutsi, ohjaaja Laura Joutsi. Kapellimestarit Nicholas Collon, Pekka Kuusisto, Hannu Lintu, Susanna Mälkki, Esa-Pekka Salonen ja Dalia Stasevska.
Yle Teeman viisiosaisessa Kapellimestarit-ohjelmasarjassa Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Nicholas Collon jututtaa viittä suomalaiskapellimestaria, Pekka Kuusistoa, Hannu Lintua, Susanna Mälkkiä, Esa-Pekka Salosta ja Dalia Stasevskaa. Kaikki tekevät kansainvälistä uraa, mutta poikkeavat toisistaan iältään, kokemukseltaan ja sukupuoleltaan. Ohjelmasarjan toisen osan otsikossa heitä kuvataan myös ”huippukapellimestareiksi” ja ”suomalaisiksi vientituotteiksi”.
Vientituotteeksi lienee ajateltu myös ohjelmasarjaa, jossa pyritään englannin kielellä demystifioimaan kapellimestarin ammattia. Pekka Kuusisto tiivistää työn yksinkertaisesti ”yksi heiluttaa käsiä, toiset tekevät ääniä”. Muutkin korostavat, ettei kapellimestari saavuta mitään yksin ja lopputulos perustuu aina yhteistyöhön. Tavoitellaan yleisö mukaan lukien yhteisiä kokemuksia. Dalia Stasevska haluaisi eleillään välittää tunteensa myös kuulijoille.
Kaikki kavahtavat menneiden aikojen autoritääristä tirehtöörityyppiä. Salonen puhuu kapellimestarista ”päävalmentajana”, joka saa tehdä virheitä, vaikkakaan ei liian monia. Orkestereille ei tarvitse nykyisin kiukutella, mutta Salosen mukaan on hyvä, että soittajat tiedostavat kapellimestarin koko asteikon leppoisuudesta tiukkaan vaativuuteen. Hän tuo esiin myös menestyksen hinnan, jossa uranousu vetää puoleensa kaikenlaista ”loiskiehuntaa” ja jättää vähän tilaa normaalille perhe-elämälle.
Kansainvälistä solistiuraa tehneellä Kuusistolla on eniten kokemusta muista kapellimestareista, joista jotkut ovat ”not nice”, ohjelmassa suomennettuna ”ääliöitä”. Hän nostaa esiin vallan väärinkäytön mahdollisuuden, josta muistuttavat viime vuosien häirintäskandaalit. Kuusistolle kapellimestarius tuntuukin olevan yhteistä muusikkoutta orkesterin kanssa, jossa johtaja voi kollektiivista elämystä tavoitellessa tehdä itsensä parhaimmillaan.
Collon aloittaa jokaisen jakson toteamalla, että ”kapellimestarit ovat kuin laivoja yössä”, toisin sanoen he ovat hyvin vähän tekemisissä toistensa kanssa. Susanna Mälkki muistuttaa suomalaiskapellimestarien yhteishengestä, mutta ei meilläkään kapellimestareilla ole kattojärjestöjä tai työehtosopimusneuvotteluja. Enkä ole kuullut kapellimestariklubeista tai aseveli-illoista, enemmän hiljaisesta kyräilystä. Hannu Lintu puhuukin konsertin jälkeisestä ”kosmisesta yksinäisyydestä”, kun esityksessä koettu yhteys suureen musiikkiorganismiin katkeaa.
Ohjelmasarjan kantavana ideana näyttäisi olevan suomalaisen kapellimestaritaiteen markkinointi anglosaksisiin maihin. Sibelius-Akatemian ”kapuluokalta” valmistuneet orkesterinjohtajat puhuvat vähän ja lyövät selkeästi. Ohjelmassa puhuvien viiden kapellimestarin ohella mainitaan merkittävä joukko muita kansainvälisen uran tehneitä johtajia sekä edustava nippu suomalaisia naiskapellimestareita. Sivuun jää vielä koko joukko esimerkiksi Skandinaviassa ja Saksassa pitkää uraa tehneitä kapellimestareita.
Esa-Pekka Salonen esittelee ilmiön taustoja itsenäisyystaistelusta 1960-luvun lopulta käynnistyneeseen koulutuskehitykseen muskareista konservatorioihin. Sen vaikutus on tuntunut erityisesti orkesterien tason nousussa, joka on siivittänyt myös kapellimestarien menestystä. Nykyisten orkesterien kanssa voi syventyä kaikenlaiseen mikromanagerointiin, joka entisaikoina olisi ollut mahdotonta. Salosen mukaan orkesterien tasoerot ovat huventuneet, ja hyvänä iltana minkä tahansa orkesterin kanssa voi yltää huipputulokseen.
Tulevaisuus näyttää kuitenkin epävarmalta. Suomalaista musiikkikoulutusta on ajettu pitkään alas, ja orkesterien rahoitus on suosiosta huolimatta epävarmaa. Myös suomalainen soittaja oli pitkään vientituote, mutta tällä hetkellä suomalaisorkesterien soittajavakanssit täytetään valtaosin ulkomaisilla muusikoilla. Ehkä suomalaismuusikoilta olisi voinut poimia ohjelmaan joitakin kommentteja.
Kapellimestarit säteilevät säveltäjiltä saamaansa ja orkesterille välittämäänsä valoa. Ohjelmasarjassa kuultu musiikki on sivuosassa, mutta siitä voi päätellä, että suomalaiskapellimestarien vahvuusalueita ovat Sibelius ja 1900- ja 2000-lukujen musiikki, jossa tarkkuudesta ja uskollisuudesta (paperiseen) partituuriin on iloa. Samasta puusta eivät valitut kipparit ole silti veistetty, erilaista temperamenttia ja näkemystä löytyy, vaikka ohjelmassa ei kajota tulkintakysymyksiin. Kertomatta jää, mitä kaikkea kapellimestarit joutuvat partituurien lisäksi opiskelemaan tai kuinka paljon he kuuntelevat toistensa levytyksiä. Rahasta ei tietenkään puhuta yhtään mitään.
Ohjelmasarjaan on visualisoitu suomalaisen kapellimestaritaiteen kasvuympäristöjä, kuten Sibelius-Akatemian R-talon perinteikäs sali (Mälkki), merenrantapetäikköä (Kuusisto), koiran ulkoilutusta Helsingin keskustassa (Lintu), normaaleja kotioloja (Stasevska), tai rupattelua oluttuopin äärellä (Salonen). Kaikenlaista hypetystä on kartettu, ja poseerausta näkyy varsin vähän.
Takavuosina kapellimestarit saattoivat haastatteluissa murahdella paritavuisia vastauksia, mutta Yle Teeman ohjelman johtajat puhuvat työstään vuolaasti ja avoimesti. Suuri ansio siitä kuuluu Nicholas Collonille, joka tuo keskusteluun kollegiaalista rentoutta ja uskottavuutta. Vaikka taiteellisiin syvyyksiin ei sukelleta, suomalaiskapellimestarien työ näyttäytyy modernina, monipuolisena ja ammattitaitoisena.
Antti Häyrynen
