Kaija Saariaho oli säveltäjänä synesteetikko, joka aisti värejä osaksi musiikkia. Varhaisen teoksensa Study for Life -partituuriin hän kirjasi myös valoelementin ja suunnitteli kantaesitykseen jopa tuoksujen mukaan ottamista, mutta sitä ei voitu toteuttaa.
Itselleni suurin odotuksen aihe Tero Saarisen Study for Life -teoksen ympärille kokoamassa tanssi- tai oikeastaan multimediateoksessa olikin se, miten tämä moniaistisuus toteutuu. Kerrassaan upeasti, sillä Saarinen ei todellakaan kulje vain koreografia edellä, vaan antaa paljon tilaa musiikille ja valoille ja luo kihelmöiviä kohtaamisia niiden välille.
Tanssin talon katsomo on laitettu uusiksi niin, että peiliin tai jäähän assosioituva, heijastava tanssimatto on keskellä ja yleisö joka suunnalta sen ympärillä. Kaikki tuntuu olevan liikkeessä ja liukuvan toistensa sisään. Hollantilaisen Het Muziek -yhtyeen muusikoita kuljetetaan paikoin liukuvilla tasoilla, paikoin he taas ovat osa tanssijoiden muodostamaa kollektiivia.
Fabiana Picciolin ja Sander Loonen valosuunnittelu liittyy joukkoon tasavertaisena, voimallisena elementtinä, joka luo spottejaan ja virtauksiaan eri suunnista tavalla, joka ei normaalissa katsomoasettelussa olisi mahdollista. Erika Turusen läpikuultava puvustus pikemmin sulautuu kokonaisuuteen kuin erottautuu.
Kaikki palvelee teoksen tematiikkaa, jonka pohjana on matka ahdistuksesta ja hämmennyksestä kohti uudelle avautumista ja toistensa kohtaamista. Synkkä maailmankuva kumpuaa jo Saariahon Study for Life -teoksen sytykkeenä olleesta T.S. Eliotin runosta.
Alkupuolella, itse Study for Life -sävellyksen kohdalla, nähdään teoksen vaikuttavimmat ryhmäkohtaukset. Tanssijat kasautuvat takakenossa horjuen rivistöiksi samaan aikaan, kun valo sataa katosta ristin muodossa, luoden joko hämärtävän sumun tai puhdistavan suihkun. Sitten he pyörivät ja juoksentelevat ympäri tilaa kuin eksyksissä ja taas tiivistyvät muutamaksi sekunniksi säikähtäneeksi joukoksi välkkyvän valon säikäyttämänä.
Samaan aikaan sopraano Raquel Camarinha kulkee läpi lavan kuin henkiolento läpi sotatantereen. Koreografi näkee hänet omatuntona ja näkijänä, ja Camarinha tavoittaa musiikin tunnelmat kirkkaasti fokusoidulla laululla, jossa on eteerisyyden lisäksi myös inhimillistä empaattisuutta hänen ihmetellessään maailman menoa. Viivekaiku korosti hahmon toispuoleisuutta.
Kun sellokonsertto Petas alkaa, tanssijat kokoontuvat sellistin ympärille ikään kuin suojaa etsien, erkaantuvat taas kuin musiikin voimakentän pyörittäminä. Tämä osa keskittyy kuitenkin enemmän yksilötasolle: kahden tanssijan, Jenna Broasin ja Olli Lautiolan, intensiivisen, jopa raastavan dueton muodostaessa jännitteisen suhteen sellistin kanssa.
Sitten seuraa Tuomas Norvion tekemä äänimaisema Pixel Alarm, jonka tarkoituksella häiritsevä korina ja rätinä kohtaa suoraan tanssijoiden ahdingon ja apokalyptiset valot.
Saariahon Quatre instants -laulusarjan kaksi laulua, Attente ja Parfum de l’instant, kehystävät soitinyhtyeelle ja elektroniikalle tehtyä teosta Lichtbogen, jonka revontulimaisesti loimuavien äänikenttien myötä valo ja toivo alkavat kajastaa myös näyttämölle.
Saarisen koreografioissa on usein ollut jotain kohti hamuavia ja kierteisiä liikkeitä, jotka jälleen ilmaisevat etsimistä, irrallisuutta ja ihmisen kaipuuta toistensa luo. Saariahon musiikin kosketuksia tunnustelevat ja rajojen (häly/musiikki, valo/pimeys) yli kurkottelevat tunnelmat sopivat tähän mainiosti.
Jossain vaiheessa tanssija ja perkussionisti äityivät jopa keskinäiseen rytmikisailuun pystyyn nostetulla näyttämötasolla, mikä toi tunnelmaan kaivattua vapautuneisuutta.
Lichtbogen -osassa tulee esiin myös näyttämölliseen asetteluun liittyviä ongelmia, sillä koko soitinyhtyeen vallatessa lavan tanssijoille jää kovin vähän tilaa, eikä koreografia oikein kohoa sellaiseen merkityksellisyyteen kuin mitä dramaturginen käänne edellyttäisi. Asetelma jähmettyy installaatioksi. Mutta toisaalta juuri musiikin nostaminen etualalle korostaa kuuntelemisen merkitystä ja tarvetta siirtyä konkreettisesta ahdingosta kohti jotain henkisempää.
Se sitten tiivistyy teoksen lopussa, laulussa Parfum de l’instant, jonka aikana Raquel Camarinhan ympärille laskeutuu vähitellen harsoputki, jonka valo läpäisee tuonpuoleisesti. Siinä palataan Saariahon runolliseen synestesiaan: ”musiikillinen tuoksu” leijuu hetken ja häviää. Tarttukaamme hetkeen – elämä on elettävä nyt.
Tero Saarinen Companyn ja Het Muziek -yhtyeen Study for Life, Tanssin talossa
Koreografia ja konsepti: Tero Saarinen
Musiikki: Kaija Saariaho
Musiikki ja äänisuunnittelu: Tuomas Norvio
Valot: Fabiana Piccioli ja Sander Loonen
Puvut: Erika Turunen
Lavastus: Erika Turunen, Fabiana Piccioli, Sander Loonen
Sopraano: Raquel Camarinha
Tanssijat: Jenna Broas, Elina Häyrynen, Olli Lautiola, David Scarantino, Anette Toiviainen, Oskari Kymäläinen
Muusikot: Ingrid Geerlings, Pauline Post, Joey Marijs, Astrid Haring, Joseph Puglia, Marijke van Kooten, Lisbeth Steffens, Sebastian van Halsema, Jordi Carrasco Hjelm
