Tanssin talon kansainvälinen huippuvierailu Figures in Extinction on varsinaisen dream teamin työn tulos: Kanadalainen Crystal Pite on nykytanssin kansainvälinen tähtikoreografi. Brittiohjaaja ja näyttelijä Simon McBurney puolestaan Complicité-teatterin perustaja ja monesti palkittu teatterintekijä sekä tunnettu myös valkokankaalta, kuten hienosta Tinker, Tailor, Soldier, Spy -elokuvasta (2011). Nederlands Dance Theaterin NDT1-ryhmän tanssijat taas ovat maailman huippua. Aina tällaiset tähtikuviot eivät kuitenkaan toimi, jos jokaisen ominaislaatu ei palvele yhteistä päämäärää, mutta nyt palvelee.
Figures in Extinction on eksakti mutta vähän ironinenkin nimi kolmiosaiselle teokselle. Sukupuuton muodot tai Sukupuuton tilastot pakottaa katsojat tuntemaan sen, minkä jo hyvin tiedämme, mutta jonka haluamme unohtaa tai kieltää. Esitys käyttää kaikki keinonsa – puheen, eläinten äänet, musiikin, liikkeen, valot ja visiot – herättääkseen meidän tieto-orientoituneet aivomme ja vieraantuneen kehomme käsittämään, että ekokriisi ei ratkea pelkästään tietoa lisäämällä. Ironista on, että siihen tarvitaan lukuja, tilastoja, distinktioita. Kaunista on, että lopulta koskettavinta on ihmisten, eläinten ja luonnon yhteinen eksistenssi, hengitys ja liike.
Kolmiosainen teos on luontokadon, ekologisen kriisin ja tuomiopäivän kellonlyömien äärellä. Se kertoo, kuinka kaikki maapallolla on yhtä, ihminen, eläimet ja kasvikunta. Se, mitä tapahtuu, tapahtuu meille kaikille. Teoksen ensimmäinen osa kantaesitettiin Haagissa vuonna 2022 ja viimeinen Manchesterissa tänä vuonna. Trilogia kokonaisuudessaan nähdään nyt ensi kertaa Tanssin talossa.
Ensimmäoinen osa käy läpi ihmisen toiminnan sukupuuttoon ajamia eläimiä, kasveja sekä sulavia jäätiköitä. Parikymmentä tanssijaa seisoo rivissä mustan näyttämön etuosassa ja hengähtää yhtä aikaa, tulee pimeää ja seuraavaksi väräjävässä valospotissa liikuttaa valtavia sarviaan iso vuorikauris. Tanssija ei kuitenkaan esitä kaurista, pikemminkin hän on ihminen, jossa on kauris. Lopulta mustuus näyttää imevän valon ja eläimen. Kuva on pysäyttävä ja surullinen.
Surukerttuliparvi on näkyvissä vain hetken, värisyttää siipiään ja katoaa. Taustanauhalla pienen pojan ääni kysyy: “Minne se meni? Tuleeko se takaisin?” Tanssijat muuntuvat hämähäkkiorkideoiksi, jotka aukovat kukintojaan rykelmän muuttaessa jatkuvasti muotoaan. Leopardin luuranko kasataan hellävaroen ja autetaan sitä askeltamaan näyttämön läpi, kunnes se väsyy ja tanssijat asettelevat sen lavalle kuolemaan. Yhteinen tunne värisee näyttämöltä katsomoon. Tämä ei ole älypeli.
Toisen osan mukana seuraamme individualismin ja teknologian ihannoinnin vieraannuttamaa nykyihmistä. Samalla kuulemme neurotieteilijä Iain McGilchristin ajatuksia ihmisen aivojen toiminnasta ja sen seurauksista kulttuuriimme ja ekologiseen kehitykseen.
Crystal Piten koreografia on nopeaa ja kulmikasta, se tanssitaan enimmäkseen ryhmänä. Todistamme muun muassa huikeaa tanssillista pukumiehen presentaatiota, jossa liike seuraa sanojen painoa ja rytmiä. Koko osio muistuttaa taustalla kuuluvine luentoineen hienoa ranskalaista animaatiotrilogiaa Olipa kerran… Se popularisoi muun muassa ihmisen biologiaa ja avaruustiedettä tavalla, jota pienempikin koululainen ymmärtää. Tosin tässä tapauksessa puhevyöry on välillä vaarassa peittää kaiken muun alleen.
Kolmas osio tarkkailee kuolemaa ja luonnon kiertokulkua. Valkoisen sairaalasängyn ympärillä hoitajat toimittavat arkisia askareita ja läheiset surevat lähtijää. Hautaamisesta jäi verkkokalvolle kaunis näky valkoiseen lakanaan hellästi kääritystä ruumiista, joka kääröä pyöräyttämällä nousee ylös ja katoaa uuden tanssijan asettuessa hänen paikalleen. Visiot muuttuavat kuitenkin toisiksi, kun vahvojen jyrähdysten myötä ollaan sodassa ja kuolleita on jo lukuisia.
Jonkinlaiseen rauhaan tai edes tasapainoon ympäristönsä kanssa ihminen pääsee kuollessaan. Hän maatuu ja hajoaa osaksi luontoa, päätyy jonnekin, mitä emme varmasti tiedä. “Luulen, että he (menneet sukupolvet) elävät minussa, olinpa tietoinen siitä tai en. Aivan kuten happi ilmassa”, kuuluu taustalta. Ehkä se lohduttaa; aine ei katoa.
Figures in Extinction kertoo monin tavoin, kuinka se, ettemme tiedä jotain, ei tarkoita, ettei jotain olisi olemassa. Teos avaa filosofiaansa havaittavan avulla, mutta jättää tilaa ei-havaittavan tuntemiselle. Se välittyy tanssijoiden toistensa liikkeitä saumattomasti jatkavissa ketjuissa ja ryhmissä, Mozartin ja Schnittken musiikissa, Jay Gower Taylorin ja Tom Visserin ekonomisissa, väreilevissä ja melkein fyysisissä valoissa sekä visuaalisessa suunnittelussa.
NDT & Complicité: Figures in Extinction. Koreografia ja ohjaus Crystal Pite ja Simon McBurney. Valot ja visiot Tom Visser ja Jay Gower Taylor. Tanssi Alexander Andison, Demi Bawon, Anna Bekirova, Jon Bond, Conner Bormann, Pamela Campos, Emmitt Cawley, Isla Clarke, Scott Fowler, Barry Gans, Ricardo Hartley III, Nicole Ishimaru, Chuck Jones, Genevieve O’Keeffe, Paloma Lasserre, Omani Ormskirk, Kele Roberson, Luca Tessarini, Theophilus Veselý, Nicole Ward, Sophie Whittome, Rui-Ting Yu, Zenon Zubyk. Trilogian ensiesitys Tanssin talossa 8.4.2025.
