Modernin taidemusiikin ja tanssin merkitykselliset kohtaamiset ovat sen verran harvinaisia, että jokaisesta niistä tulee iloita – vaikka ne eivät erillisinä edustaisi ajankohtaisinta innovaatiota. Sellainen oli Saksan tunnetuimman nykykoreografin Sasha Waltzin ja itävaltalaisen mestarisäveltäjän Georg Friedrich Haasin yhteistyö SYM-PHONIE MMXX Berliinissä.
Haasin sateenkaarimaisesta spektrimusiikista vaikutteita saanut ja mikrotonaalisuudella sointeja kiihottavasti laajentava tyyli on innostanut Waltzia aiemminkin pienempiin teoksiin, mutta tästä uutuudesta piti tulla iso sinfoninen manifesti hänen kaudelleen Staatsballet Berlinin toisena johtajana – ja samalla todiste siitä, miten nykytanssi ja baletti lyövät kättä.
Toisin kävi, sillä erimielisyyksien takia Waltz joutui eroamaan johtotehtävästään puolen vuoden jälkeen, ja koronan siirrettyä kantaesitystä kahdella vuodella moni asia oli muuttunut. Teos sai nyt ensi-iltansa Staatsballetin tuottamana ja Staatskapellen soittamana, mutta tanssijoina olivat Waltzin oman modernin ryhmän 21 tanssijaa. Ehkä hyvä niin, sillä he tuntevat mestarinsa tyylin.
Teoksen nimenä Symphonie viittaa elementtien harmoniseen yhdessäoloon paitsi taiteessa niin myös yhteiskunnassa. Koreografia ja säveltäjää koskettivat vuoden 2020 demokratiamielenosoitukset Hongkongissa ja Black Lives Matter -liike.
Tuloksena on väkivallan, hajoamisen, kuoleman ja sovituksen kuvia sisältävä kalmanmarssi. Se sopii hyvin myös Ukrainan sodan muuttamaan maailmaan ilman, että konseptista olisi muutettu mitään.
Musiikki alkaa matalien vaskien dramaattisella, staattisella bassomurinalla, josta alkaa muodostua kimmeltäviä ja rahisevia yläsävelsarjoja. Se kasvaa aaltojen tapaan ja vaimenee taas vuorovetenä – ikään kuin harmonikalla soitettaisiin muuntuvia klustereita hitain vedoin. Tanssijat muodostavat samalla aaltoilevia ketjuja ja kasaantuvat röykkiöiksi ja erilaisiksi ryhmämuodostelmiksi.
Ollaan jossain primitiivisten luontotilojen äärellä, kuin Wagnerin Reininkullan alkusoitossa. Musiikki jäsentyy alkukaaoksesta melodialinjoiksi samalla kun tanssijat alkavat ryhmittyä polyfonisesti liikkuviksi duoiksi, sooloiksi ja ensembleiksi.
Pian syntyy konflikteja ja kapinaliikkeitä. Ilmaisu yltyy paatoksellisuuteen eteenpäin ojennettuine käsineen, halaamisineen, huutoineen ja toistensa kantamisineen. Musiikki muuttuu rytmisemmäksi, ja tanssijat matkivat itämaisten taistelulajien eleitä. Kapinalliset heittelevät kiviä.
Harpun helinä valaisee tumman musiikin kohtauksessa, jossa naiset nousevat varvasasentoihin ja tuovat terveisiä klassisesta baletista tutuista varjojen valtakunnista. Kapina kukistuu, tanssijat lakoavat. Sitten alkaa 20 minuuttia kestävä musiikiton jakso, jonka aikana koittaa uudestisyntymä. Tällainen aika hiljaisuutta tuntuu pitkältä, mutta se kohoaa teoksen henkiseksi keskukseksi.
Viimeisessä isossa jaksossa musiikki vaihtaa tyyliä Schönbergiä muistuttaviksi polyfonisiksi jousimelodioiksi. Lopussa kaikki himmenee, metallinhohtoinen seinä laskeutuu katosta, ja tanssija toisensa perään kiemurtelee pakoon sen alta. Musiikki jättää silti toivon kipinän.
Sasha Waltzin koreografia luo pikemmin muotoja ja tiloja kuin yksilöllisesti tanssin kautta ilmaistuja ajatuksia, ja tällaisena se muistuttaa 1900-luvun alkupuolen sinfonisia baletteja. Ehkä Haasin musiikkikaan ei yksinään täyttäisi konsertissa vaadittavaa sisältöä. Mutta yhdessä ne kannattelevat toisiaan tavalla, johon ei omasta itseriittoisuudestaan ja ideoidensa autonomisuudesta kiinni pitävillä taiteilijoilla ole pääsyä.
Ivan Volkovin johtama Staatskapelle Berlin soitti pakahduttavasti. Talo oli tupaten täynnä yleisöä.
Harri Kuusisaari
