Kaksi klassikkoa, 70-vuotias Pyynikin kesäteatteri ja Väinö Linnan 71-vuotias romaani lyödään yhteen, ja käsikirjoittaja-ohjaajapariksi valikoituvat rohkeiksi tiedetyt tekijät. Tuntemattoman sotilaan 2025 Pyynikin versio on saanut raaminsa. Sen rakentajat ovat useiden yhteiskunnallisten teatteriesitysten vahva kirjoittaja Sami Keski-Vähälä ja hätkähdyttävän version Maria Jotunin Huojuvasta talosta muutama vuosi sitten ohjannut Antti Mikkola. Ja tulokseksi saadaan yllättäen jotain melko tavanomaista. Ei edes mahtipontista vaan melko vähäisellä väellä ja niukoilla efekteillä aikaansaatua kesäistä teatteria.
Miten näin pääsi käymään? Hiljattain koettiin sentään Juho Mantereen hengästyttävä ja omaa näkemystä pursuava teatteriversion (Teatteri Juko, 2022) ja Aku Louhimiehen niin keskeisten henkilöiden henkisen tilan muutosta kuin tapahtumien kulkua taitavasti kuvannut elokuva (2017). Miten saatettiin palata takaisin Edvin Laineen elokuvan hallitsevaan tyylilajiin, jonka eräs tuttavani, lukuisten Tuntematon -versioiden tuntija, leikillisesti määritteli sutkautuskavalkadiksi.
Juhlavuosi, taattu yleisömenestys, ikoninen paikka. Pöydän piti olla katettu vähintään yhtä vahvalle versiolle, jonka Kalle Holmberg tarjoili vuonna 1997. Olen siitä nähnyt vain katkelmia, mutta jo ne osoittivat, ettei Laineen jalanjälkiä silloin tallattu. Sen lopussa Holmberg yksinkertaisen tehokkaasti yhdisti Tuntemattoman sotilaan tarinan Lapin sodan jälkeiseen jälleenrakennuksen Suomeen. Se oli jotain ihan muuta kuin mitä nyt nähtiin. Vuoden 1997 näyttelijät kävelivät loppukohtauksessa mustat puvut yllä yleisön eteen laulaen Inarinjärvestä, kun taustalla alkoi kohota silmänkantamattomiin sankarihautoja.
Nyt näimme version, joka oli kuin mielenilmaus vaarattoman sotafiktion puolesta. Ohjaus piti tapahtumat kokokuvassa ja eteni minun silmissäni ilman selkeää näkemystä siitä, mitä esityksellä haluttiin korostaa. Rakastettuja repliikkejä lausuttiin perinteisesti, niiden itsensä vuoksi, ja eikä niiden yhteyttä roolihenkilöiden välisiin suhteisiin juuri syntynyt.
Käsikirjoituksen omaa näkökulmaa alkuperäistekstiin tai siinä tarjolla oleviin yhteiskunnallisiin puoliin joutui kohtauksista usein etsimään. Ja esimerkiksi Kristian Smedsin jo vuonna 2007 Kansallisteatterissa esille nostamat Petroskoin tapahtumat oli tiivistetty yhteen Veeruskan kliseiseen tanssiin ja Rahikaisen sutenööriys siivottu koko jutusta pois. Miksikähän?
Tekijät eivät tuntuneet haluavan sanoa mitään erityisen painavasti tähän hetkeen osuvaa, vaikka sota ja sen uhka velloo todellisuudessa joka puolella. Eivät ainakaan sodan suhteesta siviileihin. Sotimisen tuska ja kauheus jäi äänenä käytetyn, oikean sotaveteraanin koskettavasta kertomuksesta pääteltäväksi. Tantereella temmelsivät tutut tuntemattomat tilanteesta toiseen, ja tapahtumien oleellinen kaari eli sotaretken tunnelmien psykologinen muutos rehvakkaasta hyökkäysvaiheesta tylsistyttävän asemasodan kautta ahdistuneeseen vetäytymisvaiheeseen jäi melko viitteelliseksi.
Näyttelijät tekivät kyllä parhaansa, mutta olivat valitun tyylilajin armoilla. Tavallisesti niin koskettavan Paavo Kinnusen sinänsä jämäkkä Lahtinen kärsi siitä, ettei tilaisuuksia luoda yhteyttä kliseiseksi ohjattuun Hietaseen oikein ollut. Parhaiten pärjäsivät luontevaa savoa puhunut ja muutenkin mainiosti Rahikaisena viihtynyt Konsta Laakso sekä hyvän ja rennon vaikkakin perinteisen Vanhalan rakentanut Kasperi Kola. Tommi Raitolehto oli tarpeeksi kotonaan Rokkana, Kai Vaine Lammiona ja Aimo Räsänen Sarastienä. Sen sijaan esityksen Riiitaoja oli pikemminkin känisevä kuin pelokas, Honkajoki lyhyine esiintymisineen eräänlainen irtovitsi ja Koskela jotenkin hahmoton.
Vaikuttaviakin hetkiä toki koettiin. Rokan puhuttelu Lammion ja Sarastien luona sai kyllä ehkä polttavasta helteestä lisäpontta – sen verran itsestään tuntuivat äänten voimakkuudet tilanteessa nousevan. Visuaalisesti näyttävää oli, kun Lehto kuoltuaan kohotettiin lavasteiden avulla roikkumaan ristillä kuin Jeesus ikään. Mietityttää vain miksi juuri Lehto, joka oli esityksen aikana profiloitunut lähinnä Riitaojan kiusaajaksi. Minkä puolesta hän oikein uhrasi itsensä?
Koskelan ja Kariluodon kuolemat olivat tässä versiossa kyllä itsemurhiksi tulkittavia nekin, eli ehkä se sitten oli tekijöiden keskeinen sanoma: sota tappaa näinkin. Mutta miten on tulkittavissa se, että Tuntemattomasta 2025 tuntuivat jäävän parhaiten mieleen sodasta selviytyvä vilunkimies Rahikainen ja ristillä roikkuva Lehto?
Linnan romaanin teksti kiiri kauniisti Pyynikin kesäisessä maisemassa Sarastien lausumana, liittäen tapahtumia toisiinsa, mutta kyllä mää vaan kauhiast edelleen ihmettelen tämän version eräänlaista hampaattomuutta suhteessa sodan hirviöön.
Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Sovitus: Sami Keski-Vähälä, ohjaus: Antti Mikkola, lavastus: Kimmo Sirén, puvut: Jaana Aro, äänet: Sami Silén. Päärooleissa: Paavo Kinnunen, Kasperi Kola, Pyry Kähkönen, Konsta Laakso, Verneri Lilja, Jyrki Mänttäri, Jussi-Pekka Parviainen, Tommi Raitolehto, Aimo Räsänen, Antti Tiensuu. Ensi-ilta 11.6.2025 Pyynikin kesäteatterissa.
