Helsingin juhlaviikoilla näkee jälleen teatteria, ja minkälaista! Esityksiä on tänä vuonna kolme, joista Princep Totilau -ryhmän visuaalinen Rrrrr. Story of a caterpillar on herättänyt ihastusta ainakin kotimaassaan Espanjassa. Myös kahdelta virolaisesitykseltä on ollut lupa odottaa paljon. Juha Jokelan 2006 ensi-iltansa saanut Fundamentalisti on ollut menestys niin Suomessa kuin ulkomaillakin, ja sen pohdinnat totuudesta ja fanatismista ovat mitä ajankohtaisimmat. Se nähdään Stoassa 20. ja 21. elokuuta Viron arvostetun von Krahlil -teatterin tulkintana.
Viron Draamateatterin Mefisto puolestaan räjäytti pankin jo festivaalin alkajaisiksi perjantaina. Ahdistavasta aiheestaan huolimatta saimme nähdäksemme sielua hivelevää teatteritaidetta, joka puhuu tästä ajasta, nyt. Se puhuu taiteen asemasta politiikan pelinappulana, taiteilijoiden henkilökohtaisen vastuun mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta – sekä teatterista, politiikan teatterista ja totuudesta, vallasta ja vallattomuudesta.
Kertu Moppelin dramatisoima ja ohjaama Mefisto alkaa kliseisellä, idyllisellä bulevarditeatterin Arkadia-visiolla, jossa ruusupensaslavasteiden keskellä keinuu valkoisiin puettu nuori neito ja laulaa täysin palkein. Laulun sävy muuttuu nopeasti oudon irvokkaaksi ja neito silinterihattuiseksi kabareetähdeksi. Ollaan Saksassa 1930-luvun alussa, ja seuraavassa hetkessä seuraamme hampurilaisteatterin näyttelijöiden esityksen jälkeisiä reaktioita vierailevan berliiniläistähden suoritukseen. Kilistellään, vähätellään, naureskellaan, kiistellään. Juhan Ulfsakin esittämä Hendrik Höfgen tekee näyttävän entreen juhliin, jonka jälkeen kaikki huomio onkin hänessä, tarkoituksella ja hyvästä syystä.
Draamateatterin ensemble on kaikkinensa erinomainen, mutta Ulfsak näyttelee mestarillisesti mestarinäyttelijän roolissaan. Hän on kaikkialla, hän puuttuu kaikkeen, hän on nopea, älykäs, arrogantti, itseironinen ja hirveän hauska. Tässä tulkinnassa hänessä itää paholainen jo paljon ennen himoitun Mefiston roolin saamista. Tosielämässä monesti palkittu Ulfsak on von Krahli -teatterin taiteellinen johtaja, joka vierailee Draamateatterin esityksessä.
Klaus Mannin (1906–1949) romaaniin perustuva esitys kertoo muun muassa Fritz Langin M – kaupunki etsii murhaajaa -elokuvasta kuulun saksalaisnäyttelijä Gustaf Gründgensin (1899–1963) elämään vahvasti pohjautuvan tarinan. Gründgens (romaanissa Hendrik Höfgen) oli Mannin ystävä, ja molemmat viihtyivät 1930-luvulla vasemmistolaisissa taiteilijapiireissä. Välit katkesivat natsien noustua valtaan. Gründgens “sopeutui” tilanteeseen ja teki loistavan uran näyttelijänä ja ohjaajana. Göringin siipien suojassa Gründgens nousi myös Preussin valtionteatterin johtoon huolimatta homoseksuaalisuudestaan. Mann pakeni ensin Hollantiin ja myöhemmin Yhdysvaltoihin.
Mann ei halunnut romaanissaan paljastaa Gründgensin rakastajia, siksi hän korvasi heidät fiktiivisellä mustaihoisella rakastajattarella, Juliettalla, jonka natsit löysivät Höfgenin piilottamisyrityksistä huolimatta.
Moppelin ohjaus ei niinkään tarkastele opportunistisen tai moraalikompassinsa hukanneen taiteilijan psykologiaa kuin sitä vaihtoehdottomuuden tilaa, johon totalitaristinen hallinto kansalaiset johtaa: laulat meidän laulujamme tai kuolet. Esitys näyttää myös ihmisten halun uskoa, että kaikkein pahin ei tapahdu, kunhan ollaan vain rauhallisia ja kohtuullisia. Natsismin taustalla kasvavan vihan voimaa on vaikea kuvitella. Vastarinta olisi välttämätöntä, mutta esityksen maailmassa vähäistä ja voimatonta.
Ohjaaja mainitsi esityksen jälkeen, ettei ole tässä esityksessä niinkään pohtinut, onko teatteri itsessään poliittista. Hän on halunnut tarkastella sitä, miten politiikka käyttää teatteria aseenaan, kuten natsi-Saksan koneisto, joka komensi kaikki taiteet palvelemaan propagandaansa. Samoin toimi kommunismi Neuvostoliitossa, ja siitä saamme muistutuksen, kun vielä esityksen alkupuolella vasemmistolaista ajattelua kannattava ja uutta ilmaisua hakeva Höfgen ohjaa työläisiä harjoituksissa kertomaan “oikeanlaisia” tarinoita. Tämäkin on virolaisille tuttua historiaa.
Priidu Atlasin valosuunnittelu hyödyntää dramaattisesti valon ja pimeyden vaihtelua. Välillä itse esityksen päähenkilö puhuu pitkiä aikoja lähes pimeässä samalla kun häntä kuuntelevien kanssaihmisten reaktiot näkyvät spottivaloissa, välillä tausta hämärtyy, kun Hendrik Höfgen vetäisee taiturimaisen ironiset kirves-ripaskat, jossa katkotaan päitä toisinajattelijoilta.
Sen jälkeen hän ilmestyy näyttämön etureunaan puhumaan suomalaisyleisölle, pitämään yleisötilaisuutta, jossa paistattelee kuuluisuutensa auvossa näennäisen nöyränä. Mefiston tunnelmat ja tilanteet vaihtuvat hetkessä, hitaan ja nopean rytmi on juuri oikea. Yleisöä manipuloidaan kaikilla teatterin keinoilla, ja kiitos siitä on kovaääninen.
Moppelin ohjauksen voimasta kertoo sekin, että Draamateatteri on esittänyt Mefistoa jo 70 kertaa vuodesta 2021. Monikerroksinen esitys resonoi niin saksalaismiehityksen kuin Neuvostovallan kokeneessa Virossa, joka elää Venäjän nykyisen hyökkäyssodan varjossa vielä tietoisemmin kuin Suomi.
Myös kokemukset oikeistopopulismin noususta ja sen vaikutuspyrkimyksistä molemmissa maissa sekä Euroopassa muistuttavat liiallisen optimismiin tuudittautumisen vaaroista. Mefistossa taiten käytetty Viron kansallisoopperan poikakuoro valkoisissa paidoissaan jää viimeseksi kuvaksi verkkokalvolle. Mihin annamme heidän joutua?
Viron Draamateatteri: Mefisto.
Ohjaus ja dramatisointi Kertu Moppel. Perustuu Klaus Mannin romaaniin Mefisto. Käännös saksasta viroon Rita Tasa, suomennos tekstityksiin Varja Arola. Lavastus Arthur Arula. Koreografia Jüri Nael. Valot Priidu Adlas. Äänet Lauri Kaldoja. Videot Epp Kubu. Rooleissa mm. Juhan Ulfsak, Lauri Kaldoja, Hendrik Toompere, Teele Pärn, Merle Palmiste, Gert Raudsep, Britta Soll ja Sandra Ashilevi. Helsingin juhlaviikot Kansallisteatterissa 15. ja 16.8.2025.
