Aikamme suurimpiin pianisteihin kuuluva Alfred Brendel kuoli kotonaan Lontoossa 17. kesäkuuta 94-vuotiaana. Hän tuli tunnetuksi etenkin Mozartin, Beethovenin, Schubertin ja muun wieniläisen klassismin ja romantiikan syvällisenä tulkkina ja laaja-alaisesti sivistyneenä kulttuuripersoonana, kirjailijana ja maalarina, jolla oli myös anarkistiset särmänsä.
Brendel syntyi 5. heinäkuuta 1931 Wiesenbergissä Pohjois-Määrissä Hän ei tullut musiikkiperheestä eikä ollut millään tavalla ihmelapsi. Hän opiskeli ensin Zagrebissa ja sitten Grazin konservatoriossa, mutta opetus keskeytyi, kun hänet lähetettiin 14-vuotiaana kaivamaan juoksuhautoja. Ratkaisevaksi hänelle osoittautuivat Edwin Fischerin mestarikurssit Luzernissa. Fischer vaikutti häneen pysyvämmin kuin kukaan ja opetti häntä soittamaan ”intohimoisesti klassismin rajoissa”.
Viralliset pianonsoiton opinnot päättyivät jo 16-vuotiaana. Tämän jälkeen hän alkoi kehittyä itsenäisesti: harjoitteli paljon, kuunteli levyjä, tutki partituureja, maalasi, kirjoitti, luki. Toisen maailmansodan jälkeen tunsi olevansa hukassa kauhujen raunioilla. ”Vuosien epäjärjestyksen jälkeen, ilman kotia ja pianoa, ymmärsin että oli olemassa korvaavaa aluetta. Estetiikan maailma — taide, musiikki, kirjallisuus, teatteri ja elokuva — vaikutti olevan, kuten Nietzsche sanoi, elämän ja maailman ainoa oikeutus. Päätin, että maailma oli absurdi, ja että sen koomisuuden ymmärtäminen oli oikea tapa selviytyä”, hän kirjoitti myöhemmin.
Brendel debytoi julkisesti Grazissa vuonna 1948, 17-vuotiaana. Konsertin ohjelmassa oli Bachin, Brahmsin ja Lisztin teoksia. Yksi encoreista oli hänen oma sonaattinsa kaksoisfuugineen. Vuonna 1949 hän voitti neljännen palkinnon Busoni-kilpailussa, mikä käynnisti uran esiintyvänä muusikkona. Vaikka hän soitti paljon Lisztiä, virtuoosin taidoilla hurmaaminen ei ollut hänen juttunsa, vaan hän keskittyi kapeahkoon klassisromanttiseen ohjelmistoon, jossa hän halusi päästä yhä syvemmälle, löytää luovuuden rajojen sisällä. Hän toi esiin myös aiemmin väheksyttyä Haydnia ja taisteli Schönbergin puolesta.
Brendeliä on pidetty ”ajattelevien ihmisten pianistina”, mutta analyyttisyydestään huolimatta hänen soittonsa ei ollut kuivaa. ”En tunne syyllisyyttä siitä, että olen ’älyllinen’, jos se tarkoittaa musiikkikappaleen rakenteen, luonteen ja huumorin ajattelemista”, hän kertoi Guardianille vuonna 2010. ”Mutta en puhu kuivasta analyysistä, joka on suhteellisen helppoa, jos sen osaa. Teen päinvastoin. Tutustun kappaleeseen ja odotan, että se kertoo minulle, mistä se kertoo ja mikä tekee siitä mestariteoksen. Se kiehtoo.”
Ura vei hänet konserttilavoille ympäri maailmaa, mutta vuonna 1971 hän päätti muuttaa Lontooseen, jossa hän asui elämänsä loppuun saakka.
Beethoven oli Brendelille jumala ja ystävä. Hän oli ensimmäinen pianisti, joka levytti koko Beethovenin pianotuotannon. Säveltäjän pianokonsertot hän levytti neljä kertaa, viimeksi Wienin filharmonikkojen kanssa vuonna 1999. Tämä tapahtui Sir Simon Rattlen johdolla, jonka kanssa Brendelillä oli pitkäaikainen musiikillinen kumppanuus.
Hänen ensimmäinen esseekokoelmansa, Musical Thoughts and Afterthoughts, joka julkaistiin vuonna 1976, sisälsi viittauksia musiikkiin, mutta ei rajoittunut siihen. Vuonna 1998 julkaistu runokokoelma One Finger Too Many toi esiin hänen erikoisen huumorintajunsa ja kiinnostuksensa kaikkeen kulttuuriin liittyvään. Hänestä paljastui vakavan julkisen kuvansa vastaisesti myös anarkisti, joka piti hirviöistä, kitschistä ja muuta omituisesta.
Brendelille myönnettiin Herbert von Karajan -palkinto elämäntyöstä joulukuussa 2008 Baden-Badenissa. Myöhemmin samassa kuussa hän teki viimeisen esiintymisensä Wienissä. Teoksena oli Mozartin pianokonsertto nro 9, ”Jeunehomme”. Sen jälkeenkin hän esiintyi, mutta ei pianistina, vaan luennoitsijana ja kirjallisuuden lukijana.
Viimeisinä vuosinaan Brendel soi auliisti aikaansa nuorten pianistien mentoroimiseen ja heidän kanssaan seurusteluun. Tästä pääsi osalliseksi myös suomalainen Anton Mejias, joka vietti Brendelin kotona kokonaisen päivän. ”Se ei ollut mikä tahansa soittotunti, vaan vietimme aikaa keskustellen musiikista, kirjallisuudesta ja muista taiteista. Välissä soitimme Schubertin B-duuri-sonaattia. Hän oli yhä 94-vuotiaana täynnä palavaa taiteen halua, uteliaisuutta ja skarppia mieltä. Hänestä välittyi asenne taiteeseen elämäntapana, joka oli todella inspiroivaa”, Meijas kertoo kesäkuun Rondon kansijutussa.