Joensuun oopperayhdistyksen tuottama Mozartin Figaron häät saa huomenna ensi-iltansa. Ohjaaja Markku Pölönen kertoo, kuinka tilapulmat johtivat oivaltaviin lavaratkaisuihin.
Joensuun oopperayhdistyksen vuoden 2019 produktiona nähdään tänä talvena Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Figaron häät. Perjantaina 25.1. ensi-iltansa saavaa tuotantoa esitetään aina 2.2. saakka. Kreivi Almavivana nähdään Markus Nieminen, kreivittärenä Angelika Klas, Susannan roolissa Laura Pyrrö, Figarona Kristian Lindroos ja Cherubinona Ann-Marie Heino. Oopperaklassikon puikoissa ovat aiemmin Joensuuhun Verdin Rigoletton ja Mozartin Taikahuilun yhdessä tehneet kapellimestari Huba Hollókői ja suuren yleisön elokuvaohjaajana paremmin tuntema Markku Pölönen.
”Minä ja Huba olemme vähän kuin Coenin veljekset elokuvan puolella: tallomme vapaasti toistemme osaamisalueille. Esimerkiksi Huba tuntee italiankieliset lauluosuudet sanantarkasti, toisin kuin minä, joten nojaan niissä yksityiskohdissa häneen. Onhan Figaron häissä kenties oopperakirjallisuuden sotkuisin juoni, jossa käänteet saattavat vaihtua yhden lauseen sisälläkin”, miettii Pölönen. Vuonna 2013 Joensuussa esitetty Taikahuilu oli hänen ensimmäinen oopperaohjauksensa.
”Ohjaamisen tapa on todella erilainen. Elokuvaa tehdessä kuvataan korkeintaan minuutti kerrallaan, mutta oopperassa täytyy hallita valtavan pitkiä jaksoja. Lisäksi elokuvassa rajataan usein yksi henkilö kerrallaan kuvaan, mutta tässä lavalla saattaa olla 6-7 henkilöä, jotka kaikki ovat koko ajan esillä. Lisäksi selin yleisöön ei voi laulaa, joten henkilöiden järkevä asettelu on vielä oma haasteensa”, Pölönen kertoo. ”Onhan ollut upeaa tulla aikanaan sisään tähän täysin vieraaseen kulttuuriin. Kuin olisi tullut planeetalle, jossa on ihan omat lait ja käyttäytymissäännöt, joista ei aluksi ymmärrä mitään. Ehkä sen takia ihmiset ovat tykänneet ohjauksistani, kun olen lähestynyt niitä ’ulkopuolisena’.”
Omat rajoitteensa Joensuussa ovat tulleet esitystiloista, jotka ovat johtaneet kekseliäisiin ratkaisuihin. ”Täällä haaveillaan uudesta konserttisalista, koska tämä yliopiston sali, jossa nyt esitämme, on aika vaikea: näyttämöllä on syvyyttä vajaat kuusi metriä ja sille pääsee vain toiselta puolelta lavaa. Korkeutta tosin riittää, ja niinpä olemme lähteneet rakentamaan ylöspäin! Orkesteri on montun sijasta kaksi metriä korkean lavan alla, ja sen päällä ovat yli nelimetriset lavasteet. Soittajat valpastuvat ja joutuvat olemaan ilmeikkäämpiä, kun he ovatkin montun sijasta yleisön näkyvillä. Se tekee oopperan esityksistä heillekin elämyksellisempää.” Betonielementeiltä näyttävät lavasteet, jotka siirtyvät yleisön silmien edessä paikasta toiseen, ovat itse asiassa olennainen osa teoksen tulkintaa. ”Meidän Figaron häämme on siirretty 1800-luvun puolelle, kreivi Almavivan palatsissa on meneillään remontti, ja kuoro onkin pukeutunut duunareiksi! Remontin takia palvelusväki on vähän liiankin tietoinen siitä, mitä aatelisten kesken tapahtuu. Seinien liikkuminen kuvastaa yhteiskuntaluokkien välistä murrosta.”
Pölönen itsekin mielellään haluaisi murtaa tiettyjä käytänteitä oopperasta, vaikkei itseään radikaaliksi ohjaajaksi mielläkään. ”Esimerkiksi resitatiivilaulut voisi mielestäni poistaa, sillä ne tekevät oopperoista turhan pitkiä, ja harva säveltäjä muistetaan resitatiiviosuuksistaan. Haaveilenkin uudelleen kirjoitetusta versiosta Figaron häistä, jossa dialogi olisi kirjoitettu napakammaksi ja resitatiivit poistettu, juonenkäänteitä hukkaamatta.” Itsetarkoituksellista hienoutta, komeutta tai ylevyyttä Pölönen haluaa oopperatulkinnoissaan välttää. ”Pyrin intiimimpään tunneilmaisuun. Huumorin lisäksi haluan nostaa esille temaattisesti sitä, kuinka itku ja nauru ovat hyvin lähellä toisiaan ihmiselämässä.”
Santeri Kaipiainen
