Balettisatu ontuu ja puuduttaa

3D-näkymät luovat balettiin visuaalista spektaakkelin tuntua, mutta tanssillisesti Pieni merenneito jää köyhäksi ja dramaturgisesti onnahtavaksi.

Kenneth Greven tanssikerronnaksi luoma ja Tuomas Kantelisen säveltämä Lumikuningatar oli toissa kauden jymymenestys Kansallisbaletissa, ja nyt parivaljakko yrittää uudistaa sen toisella H.A. Andersenin sadulla, Pienellä merenneidolla.

Heti runsasta roolilistaa vilkaisemalla ja viimeistään häikäisevän visualisoinnin (lavastus: takis, puvustus: Erika Turunen, valaistus: Kalle Ropponen) näkemällä vakuuttuu siitä, että kyseessä on yritys suuren luokan megabaletiksi.

Kaikkea riittää: vedenalaista maailmaa kolmiulotteisine näkymineen, taruhahmojen ja hoviväen pukuloistoa, rykelmä Andersenin muista saduista tuttuja hahmoja (Ruma ankanpoikanen, Lumikuningatar, Pieni tukitikkutyttö jne.) sekä klassisen baletin kuvioita.

Kaikelle tälle satsaukselle olisi mieluusti suonut menestyksen, mutta ikävä kyllä on sanottava, että taiteellisesti tuotanto on floppi dramaturgisessa kömpelyydessään ja tanssillisessa köyhyydessään. Myös musiikki kuulostaa vähän purkkitavaralta.

Suurimmat ongelmat tulevat jo perusasetelmasta, sillä Greve on ottanut tarinaan mukaan Andersenin oman hahmon, joka sekoittaa kertomusta ilman että metatasoista syntyisi mitään järkevää. Hän ei myöskään ole luottanut liikkeen tarinaa eteenpäin vievään voimaan vaan on pestannut kertojaäänen lukemaan juonta monotonisen uuvuttavalla äänellä.

Viimeksi mainitun asian vuoksi tanssi jää kokonaan vaille sille baletissa kuuluvaa johtoroolia, ja näyttämötoiminta alistuu yksiulotteiseksi pantomiimiksi, juonen latteaksi kuvittajaksi. Olisin antanut paljon dramaturgisia heikkouksia anteeksi, jos tanssin fantasia olisi ollut korvaajana, mutta kun ei niin ei.

Veden alla nähdään pääasiassa käsien levittelyä – kalojenkin liikkeet ovat luonnossa kiinnostavampia ja yllätyksellisempiä. Miten on mahdollista, että Greven kaltainen kokenut balettimestari ei ole saanut ratkaistua pyrstöllisten olioiden liikettä rikkaammin?

Ja miksi pantomiimi-tyyli jatkuu myös hovikohtauksissa, joissa olisi voitu laittaa kunnolla tanssiksi? Nyt tyydytään mielikuvituksettomiin baletin perusaskeliin. Andersenin eri satuhahmoista olisi voinut löytyä pelastus värikkäiden karaktäärien muodossa, mutta nyt

mikään ei niistä pääse lentoon, kun niille annetaan liian pieni tila.

Näyttämön runsaus tekee tukkoisen vaikutelman, kun satuhahmot, söpöt nuoret balettikoululaiset, ammattitanssijoiden taitavat kuorot ja päähenkilöt vipeltävät sikin sokin – ja kaiken kruununa vielä itse Anderson koikkelehtimassa, usein vähän tyhjän panttina.

Ja päälle vielä mielikuvituksen latistava kertojaääni, 3d-lasilla nähtävät katsojaa päin uivat kalat ja Kantelisen eleellisesti hollywoodmaisen suureellinen musiikki – ainakin minä olin täysin puutunut. Kauanko tämä vielä kestää? Miten lapsikatsojat jaksavat?

Kantelinen ei onnistunut musiikissaan yhtä hyvin kuin Lumikuningattaressa, jossa sentään oli Thaikovski-Prokofjev -balettitradition ymmärtävää ilmeikkyyttä. Nyt kuultiin muutamaa peruskaraktääriä, leikkissää rytmisyyttä, romanttista laveutta ja mahtipontista marssia kuin kraanasta vääntäen. Melodiat eivät juurikaan jääneet mieleen.

Parhaimmillaan musiikki oli vedenalaista maailmaa harppu- ja jousiaaltojen avulla kuvatessaan. Kapellimestarina toimi Robert Rimer.

Esittäjät tekivät ihan varmasti parhaansa. Lucie Rákosnikova yritti kovasti luoda merenneidolleen inhimillisyyttä, ja Michal Krcmarissa on jalon prinssin ainekset. Tanssiaisissa baletin ensemble sai näyttää tasoaan, ja balettikoululaiset olivat kerrassaan hurmaavia. Koneisto on siis kunnossa, mutta kun sisältö puuttuu, niin minkäs teet.

Harri Kuusisaari

Kuvat: Sakari Viika, Suomen Kansallisbaletti

Edellinen artikkeliOnnistunut haaveilumanifesti
Seuraava artikkeliTylsyydestä ei tietoakaan