Vuonna 2012 barokkiooppera teki näyttävän paluun Kansallisoopperan lavalle, kun Händelin Giulio Cesare toteutettiin räiskyvästi; edellinen barokkioopperaensi-ilta oli ollut Monteverdin Poppean kruunaus vuonna 1986. Syyskuussa Monteverdin uhkea myöhäisteos (1643) palasi Kansallisoopperalle Suomalaisen Kamarioopperan ja Helsingin barokkiorkesterin vierailunäytöksenä. Kotimaisen barokkioopperan osakkeet ovat iloisessa nousussa. Erityisen hatunnoston ansaitsevat pirteät opiskelijatuotannot, jotka ovat 2000-luvulla värittäneet oopperakenttää tasokkaalla barokkioopperalla, viime vuosina yhä vakiintuneemmin. Nyt vaikuttaa siltä, että barokkiooppera on jälleen saanut paikan myös Kansallisoopperan tarjonnnassa.
Vilppu Kiljusen ohjauksessa Wiljami Miettusen suloisesti näyttelemä Amor-hahmo kuljeskeli tapahtumien reunoilla kuin viaton ja kaoottinen luonnonvoima, joka vei tarinan moraalin tuolle puolen. Tarja Ervastin lavastus ja Marja Uusitalon upottavat puvut loivat Alminsaliin hyvännäköisen visuaalisen maailman, joka hehkui tyylikkäästi puuterin ja kuparin paahteisissa sävyissä. Epookkiratkaisu maistui hieman tunkkaiselle, mutta antoi runsaasti tilaa itse musiikille.
Monteverdi on niin radikaalia, että tulkinnallinen soveltaminen on musiikissa sisäänrakennettuna. Parhaimmat nykytulkinnat suhtautuvat Monteverdi-lauluun leikkisällä vapaudella ja imevät äänenkäyttöön elementtejä eri musiikkityyleistä. Myös tässä versiossa jotkut laulajista – tosin vain osa – irrottelivat äänellään ajanmukaisen elämänmakuisesti ja musiikin vivahteita maksimoiden. Vapautunut ääni on tärkeimpiä piirteitä, joilla barokkiooppera haastaa valtavirtaoopperan vakiintuneet ääni-ihanteet. Etenkin Helena Juntunen antautui Poppeana musiikin kaikille vihjeille ja taivutti monipuolista ääntään hengästyneestä supinasta rock-rähinään. Mikään barokkilaulaja hän ei ole, mutta istui rooliin oivallisesti. Harmillisesti henkilöhahmot olivat sen verran patsasmaisia, että äänellinen monipuolisuus uhkasi välillä jäädä irralliseksi hassutteluksi.
Hurmaavan Juntusen vastaparina Essi Luttisen kiivaan lemmekäs keisari Nero oli teoksen tasapainoisin suoritus. Luttisen kiinteän metallinen mezzo on ihanteellinen kastraattirooleihin. Surkuteltavan hentoinen oli sen sijaan Jean-Sébastien Beauvais’n kontratenori Ottonen (Othon) keskeisessä roolissa. Hulvaton ja akrobaattinen tenori Ian Honeyman oli loistava valinta imettäjän rooliin. Honeymanin gambojen säestyksellä laulama, äänellisesti täysin paljas kehtolaulu oli yllättävä huippuhetki. Muissa rooleissa lauloivat Monica Groop, Kajsa Dahlbäck, Heikki Orama ja Jussi Salonen.
Aapo Häkkisen johtama Helsingin barokkiorkesteri vyörytti riehakkaan monipuolisen musiikin esiin mukaansatempaavan värikylläisesti. Orkesteriritornellot jäivät ääriviivoiltaan hieman kesyiksi, mutta continuosäestyksen muhkeudessa ja kekseliäisyydessä Hebo oli lyömätön. Myös uusi, kokeellinen omniwerk-kosketinsoitin oli päässyt mukaan. Massiivista oopperaa oli lyhennetty selvästi, ja vaikka joitain herkullisia kohtia jäi puuttumaan, kokonaisuus toimi.
Auli Särkiö
Monteverdi: Poppean kruunaus
Ensi-ilta Kansallisoopperan Alminsalissa 25.9. klo 19.30 – Suomalaisen Kamarioopperan vierailu
Helsingin barokkiorkesteri, joht. Aapo Häkkinen
Ohjaus Vilppu Kiljunen
Rooleissa Helena Juntunen, Essi Luttinen, Jean-Sébastien Beauvais, Ian Honeyman, Monica Groop, Kajsa Dahlbäck, Heikki Orama, Jussi Salonen
