Avauduin viimeisimmässä blogikirjoituksessani musiikkipuheen uudistamisesta. Nyt on oikea hetki kurkistaa havaintojeni kautta siihen, mihin kiteytyy ajassamme elävä suhtautuminen klassiseen musiikkiin.
Toimittaja-kirjailija Minna Lindgren julkaisi vuonna 1998 pakinakokoelman nimeltä Musiikki on vakava asia. Hän on luonut toimittajuutensa hyvin määrätietoisesti huumorin ja aihetietouden yhdistämisen varaan. Lindgren iski teräväkielisenä pioneerina juuri oikeaa saumaan, jossa koko muu Suomi alkoi hiljalleen rentoutua erilaisten tapakulttuuriensa kahleista.
Musiikkipuhe oli tätä muutosta ennen harmaapartaisten setien vyöhyke. Sisällöltään toki sivistynyt mutta olemukseltaan standardoitu konserttiarvostelu päivälehdessä tai vastaavasti radiossa esitelmä olivat pyhiä ja käytännössä ainoita sallittuja tekstejä. Muusikoilta poispäin ulkoistetulle kritiikkiperinteelle oli ehtinyt kerätä vasta vähän vauhtia. Tämä on helppo unohtaa, kun meille on kertynyt nykypäivän sirénit, kuusisaaret ja eskolat.
Musiikin vakavuuden kyseenalaistaminen teki – Lindgrenillä siis otsikossakin – pesäeron aiempaan. Yhtä oleellista on ymmärtää, että vielä vuonna 1998 tarvittiin siis erikseen toimittajan rautalangasta vääntämää ironiaa ympäristön herättelemiseksi. Alaa seuraaville huumorin laillistamisessa ei ollut niinkään paljon uutta. Näin ollen Lindgrenin linjaa voi pitää ennen kaikkea avauksena kohti uuden ajan journalistisuutta. Hän meni aiheen seksikkyyden maksimoinnissa ilman halpoja keinoja niin pitkälle kuin mahdollista.
Otan vertailuun kaksi esimerkkiä, joissa kiskotaan jotakin yksikköä alas norsunluutornista. Tampereella pidetään huhtikuussa Pyynikin laulupäivät, jonka ohjelmassa on lajissaan ensimmäiset ilmaoopperalaulun SM-kilpailut. Ilmoittautuminen loppuu 31. maaliskuuta. Helsingissä Eloa-festivaali puolestaan on julistanut ”avoimen sävellyshaasteen” nimeltä Hipstercredo. Kuka tahansa voi toimittaa 4. huhtikuuta mennessä nuottina tai soivana materiaalina teoksen, joka on tiettyjen muodollisten kriteerien lisäksi ennen kaikkea hipsterin uskontunnustus.
En ymmärrä kumpaakaan tempausta, mutta niiden luonteisiin kytkeytyy oivasti kaksi versiota vanhojen tapojen keventämisestä. Molemmat lienevät postmodernismia, mutta ne kalskahtavat silti eri sukupolvien puhetavoilta. Toinen uskottelee, että ei-laulajat tulevat lavalle heilumaan, toinen yrittää saada kadunmiehen- ja naisen säveltämään. Jälkimmäinen vieläpä käsittelee itse sanaa ”hipsteri”, jota festarin järjestäjät eivät takuulla arjessaan tarvitse.
Pitikö tämän olla hauskaa? Jos olisin huhtikuussa niin masokistinen, että menisin ilmaoopperaan, en nauraisi sille. Minun oopperani ei tarvitse ajatusta ”hauskaa versio 2.0”. Klassisen musiikin ei enää tarvitse taantua väkisin Martti Ahtisaaren ja Paavo Lipposen Suomen aikoihin. Peruskaman voi myydä ihan peruskamana ja olla siitä ylpeä, kunhan markkinoinnin tekee uskottavasti. Klikkaa Suomen kansallisoopperan vasta uusituille verkkosivuille, niin ajatukseni aukeaa viimeistään.
Jos taas päätän mennä elokuussa Eloa-tapahtumaan, aion tarkkailla, keiden mielipidevaikuttajien naurunhörähdyksistä yhteinen pulssi otetaan. Eri yhteisöt, eri juomat laseissa ja eri kokit soppaa hämmentämässä. So what, sanoi Lipponen.
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen
