Punakynäniska: Maltillisia jälkijäristyksiä

Teosten ensiesityksiin liittyy musiikin historiassa joitakin kummallisia tapauksia. Pariisin Champs-Elysée -teatterin levottomasta illasta 29. toukokuuta 1913 muistettiin puhua ”suurten satasten vuonna 2013”, kun otettiin esiin Stravinskyn Kevätuhri-baletin kohukertomus. Toinen saman vuoden tapaus on Alban Bergin Fünf Orchesterliedern nach Ansichtskarten von Peter Altenberg op. 4 eli tuttavallisemmin Alterberg-laulut.

Legendan asemaa ja vaihtelevaa väkivaltasyytöstä ei sen sijaan ole merkitty päivämäärälle 19. lokakuuta 1954, josta tuli toissapäivänä kuluneeksi 60 vuotta. Kölnin radiotalon isossa kuuluttamohuoneessa ei tehty suinkaan äkkivallankumousta, mutta pistettiin melkoista pökkyä mullistusten mankeliin.

Frankfurter Allgemeine Zeitungin arvio (21.10. 1954) alkaa kuitenkin näin:

Asetelma oli epätavallinen. Kuuluttamon lavalla ei ollut instrumentteja, vaan sen sijaan yksi jättimäinen kaiutin, josta pelkästään ääninauhoilla olemassa ollut musiikki toistettiin. Aplodit säveltäjille tulivat epäröivästi.

Viimeksi mainittu yksityiskohta tapahtumasta vie siihen perehtyneeseen johdantoon, jossa kirjoittaja tuo ilmi kaikki keskeiset elektronisen musiikin tyylipiirteet ja etenkin uutuudet suhteessa aiempaan taidemusiikkiin. Aikalaisnäkökulmassa kiinnostavaa on sekin, ettei sävellyksiin ehditä konserttiarviossa tarkemmin pureutua. Lopussa mainitaan, kuinka ”suuri vastuu on niiden harteilla, jotka tätä elektronisen musiikin lajia harjoittavat”.

Tämän konsertin, jossa elektronista musiikkia kuultiin näin runsaasti ensi kertaa, säveltäjänimet olivat Karlheinz StockhausenHerbert EimertKarel GoeyvaertsHenry Pousseur ja Paul Gredinger. Teoksista ei hyvällä tahdollakaan tullut suuria klassikoita, mutta yhtenä nippuna niistä ilmeni Kölnin studion dogmaattinen sävellystapa. Studiojohtaja Eimertille oli ollut tärkeää muodostaa elektronische Musik -tyylin sävellysteoriaa. Stockhausenilta kuullut etydit Studie I (1953) ja Studie II (1954) olivat keskeisiä väliaskelia kohti ilmaisun lievää vapauttamista myöhemmässä teoksessa Gesang der Jünglinge (1956).

Ei mennyt enää kauaakaan, kun nauhamusiikkikonsertit pystyivät tarjoamaan kuuntelijoilleen elämyksiä stereofonian keinoin. Täysin luonnolliseksi tuli myös neljän tai viiden kaiutinkanavan käyttö. Sähköisesti tuotettu äänimateriaali sai maltillisen ja hitaan hyväksynnän, mutta teosten sarjallisen järjestelymetodin valtakausi oli lyhyt. Teknologia vei alaa eteenpäin – aina jonkun mielestä vastuuttoman kuuloiseen musiikkiin. Ennen kaikkea sana meni eteenpäin, radiotalosta toiseen ja ääninauha kerrallaan.

Tatu Tamminen

@TatuTamminen

Edellinen artikkeliPunakynäniska: Joka koodin Janne
Seuraava artikkeliPunakynäniska: 273 sekuntia huiputusta Cagen terällä