Oi nouse Suomi, näytit maailmalle. On kovin houkuttelevaa vetää vapaita assosiaatioita siitä, mitä suomalaisen musiikkikoulutuksen korkeakouluopiskelijat todella osoittivat viime perjantaina Kampin kauppakeskuksessa. Satoja helsinkiläisiä keskellä vilkasta kohtaamispaikkaa pysäyttänyt Jean Sibeliuksen Finlandia (1899–1900) sai tahattomasti aika epäilyttävän sivumaun, jos jaksamme purkaa asiaa ilmiselvyyksiä pidemmälle. Näin aion nyt tehdä, myös selkäänpuukotuksen ja revittyjen haavojen sörkkimisen uhalla. Jokainen näki ja kuuli tilanteen omalla tavallaan. On olemassa lieventäviä asianhaaroja esittämilleni väitteille. Kaikesta huolimatta tämän vapaan assosiaation takana on jokin impulssi, jonka tekijät itse toiminnallaan aiheuttivat.
Mitä positiivista saimme kokea? Negatiiviset uutiset – Metropolia-ammattikorkeakoulun opettajien irtisanomiset – olivat pätevän ajankohtainen syy järjestää Facebook-kutsujen avulla Sibeliaaninen mielenilmaus Kampissa. Koska palstatila ei riitä laajaan tapahtumakuvaukseen, oheinen Youtube-video voi olla nyt havainnollistava apu. Nuoret antoivat varsin paljon tunteita herättäneen merkin aktiivisesta vastarinnastaan. He vastustavat sortoa. Käytän tätä arvottavaa sanaa, koska Sibelius. Koska Suomi. Koska talousahdinko. Koska paha maailma. Zeitgeist ja seinille maalatut pirut. Koska koulun ja musiikin tulevaisuus.
Olen kerran itsekin ollut opiskelijamielenosoituksessa mukana. Jälkeenpäin ajateltuna se näyttäytyy samanlaisena kuin eräs Metropolian opiskelijoiden konsertti, josta kirjoitin taannoin arvion. Sympaattista villasukkameininkiä ja tekemisen iloa. Ei ehkä lapsellista muttei kovin loppuun asti hiottuakaan. Vanhan viisauden mukaan nuorena kannattaakin olla radikaali, jos aikoo vanhana olla viisas. Oliko Finlandia kuitenkaan edes musiikkiesteettisenä valintana kaukaa viisas? Se alleviivasi Sibelius-korttia, mutta auttoiko tämä toteutus suomalaisen taidemusiikin tulevaisuutta – eteenpäin menemistä? On totta, että Finlandia luo siltoja musiikin yhteiskunnallisen aseman pysyvyydestä halki yli sadan vuoden pituisen ajanjakson. On oikeutettua, että viestivälineeksi valikoitui tunnistettavuuden, vakavuuden ja epätoivon ruumiillistuma. Maamme melkeinkansallislaulu.
Metropolian irtisanomiset koettiin järkyttävinä ja epäoikeudenmukaisina. Pahuudesta ja ikeestä haluttiin kertoa maailmalle. Koko Suomelle ja sen jokaiselle kaduntallaajalle. Takana oli yhteisö. Hymniosuuteen yhtyi niin monta läsnäolijaa, että voimme puhua myös solidaarisen mielialan leviämisestä ja aidon tuen osoittamisesta. Tempaus onnistui, koska siihen valitun musiikin ohjelmallinen viesti oli entuudestaan tuttu. Mielleyhtymät ovat vähenevässä määrin mutta silti sitkeästi osa kansalaisten kollektiivista ääninauhaa.
Sen sijaan Kampin tapahtuman puheosuutta ei teknisten ongelmien vuoksi kuullut kukaan, mutta onni oli onnettomuudessa mukana. Kun verbaalinen viesti meni ohi, epätietoisuus vältettiin juuri ja juuri, koska Finlandian oletettu merkityssisältö meni maaliin. Oletetaan nyt, että teos on ladattu täyteen merkityksiä itse kunkin kohdalla. Sallin itseni kerrankin ottaa itsestäänselvyyden ihan vain sellaisenaan. Nyt ei voi sanoa ”koska Sibelius”: mestarimme ei nimittäin tarkoittanut, että maailma laulaisi hymniä. Mutta maailma halusi taas Kampissa laulaa. Koska sittenkin Sibelius – mielikuvien vapaustaistelija. Kansan oma räsynukke, joka temmataan mukaan palvelemaan milloin mitäkin tarkoituksia. Musiikin elinvoimalle hän toki on symboli ja hyvä niin.
Millainen mielenilmauksen viesti oikeastaan onkaan ja miten se välitettiin? Jos nuori muusikko haluaa näyttää maailmalle tai edes auttavassa määrin suomalaisille raa’an työnsä tuloksia ja lahjakkuuttaan, hänen tulee osata soittaa Sibeliuksen Finlandia tai mikä tahansa yhteisesti sovittu teos. Lukea nuotit oikein, intonoida sävelet ja parhaimmillaan esittää oma tulkinta. Voiko tätä enää selvemmin sanoa? Onko lottovoitto syntyä suomalaiseen musiikkikoulutusjärjestelmään? Oppiiko trumpetisti sen avulla virittämään enää edes kvinttiä riittävän korkeaksi ja mistä se puolestaan kertoo? Onko kakkosviulun stemma näin hukassa? Oi katso Suomi tätä.
Minkä ikinä teet, tee se kuten ammattilainen tai ainakin niin hyvin kuin mihin tasosi tänään riittää. Akustiikka oli haastavan kehno, tilanne jännitti ja oli kokonaisuudessaan pelottavan outo. Bändi oli vajaamiehitetty ja kapellimestari liiaksi oman liikutuksensa vallassa. Tarkoitus pyhitti keinot, jos niin halutaan. Kyllä, kyllä. On mahdollista puolustautua, mutta on myöskin mahdollista työllistyä muusikkona, jos osaa soittaa vireessä. Se on vaatimus, joka on otettava nöyrästi vastaan.
Eikö suomalaisen musiikkikoulutuksen tasoa ja sen olemassaolon perusteluita pitäisi hakea nimenomaan tämänhetkisistä edesottamuksista? Osasikohan yleisö Kampissa vetää omat johtopäätöksensä? Jos soittaja oli Finlandian ensiesityksessä pikkuisen falski, tämä voitiin lakaista maton alle, koska koko aktin kantaaottava konteksti oli erilainen. Suomea ei silloin ollut. Nyt saavutettua asemaa tai ainakaan mielikuvaa asemasta ei ollut niin sanotulla musiikkirintamallakaan.
Nyt on vuosi 2015 ja elämme jatkuvasti musiikin ihmemaa -mantran keskellä. Kehumme itseämme, koska jonkun tutun saunakaverin Sibelius-tulkinta saa newyorktimeseilta kehuja. Taso on mitattu ja olalle taputeltu. Hyvähyvähyvä. Poikamme ja tyttäremme vievät Suomea vieläkin maailmankartalle. Mitä vielä – musiikkimediakin on kutakuinkin samoissa lapsenkengissä. Kuinka sibeliaanisia me todella olemme ja missä asioissa?
Kamppi ei tietenkään ollut konserttisali. Tämä teksti taas ei ole konserttikritiikki. Ei, huoleni tulee jostakin paljon syvempää ja paljon yleisemmästä asiasta. Lyötyä ei saa lyödä kuin ainoastaan siinä tapauksessa, että todella koko sydämestään haluaa tälle kaikkea hyvää. Lässyttelyn kulttuurissa rehellisyys voi kuulostaa karulta. Suomalainen musiikkikoulutus voi ottaa nyt askeleita kohti joko huippulaadun turvaamista tai epämääräisiä sillisalaattitutkintoja, joissa kumarrellaan muun yhteiskunnan arvojen löystymistä.
Onko työelämässä loputtomiin oikeastaan edes kysyntää vanhalle mallille? Jos ihmemaan hohdosta halutaan pitää kiinni, se vaatii tiettyä sitoutumista koko kansalta. Tarkoitan resursseja ja sitoutumista sibeliaanisuuteen. Edes tämä ei riitä: tarvitaan tässä ajassa hengittävää kulttuurikenttää, joka osaa esiintyä edukseen. Tarjota elämyksiä, uusia sävellyksiä ja tulkintoja. Koska kysyntä. Siis jos on kysyntää. Onko täydellinen vire sitten musiikkiesityksen tärkein asia? Ei ole olemassa oikeaa tai väärää – on vain arvokysymys. Kovuus ja pehmeys, kuten asia on karkeasti yksinkertaistettuna.
Korostan: Metropolian opiskelijat olivat keikalla. Näyteikkunassa. Keikka on aina keikka ja käyntikortti omaa tulevaisuutta varten. On aivan puhdas makuasia, oliko heidän kappalevalintansa täysosuma vai isku Sibelius-vainaan arkkuun. Mestari ei pyöri haudassaan. Ja nyt vakavasti sanottuna: hän yritti omana elinaikanaan sitoutua siihen periaatteeseen, että musiikkia soitetaan vireessä. Ajatus on perustavaa laatua, enemmän kuin kriitikon esteettispohjainen pilkunviilaus. Se on enemmän kuin suotavaa ja enemmän kuin sibeliaanisuutta. Mihin Metropolian tulevat ammattilaiset haluavat sitoutua? Onko siihen resursseja, aikaa ja kykyä? Kaikki on hyvin, jos se jää heidän oman panostamisensa varaan. Että yhteisö antaa opiskella.
Soitellen kannattaa lähteä barrikadeille, jos osaa soittaa. Jos ei enää kerta kaikkiaan voida tuottaa ”vanhan liiton” arvojen mukaista priimaa, sekin on aivan hyväksyttävää. Tällöin olisi luontevaa muuttaa arvoja. Silloin minäkin päivittäisin omia laatukriteerejäni nöyrästi. Finlandia nosti Suomen jo kerran. Kiitos 1899–2015. Musiikkiala tekisi palveluksen itselleen, jos se omatoimisesti vaihtaisi levyä. Tuon levyn tosiasiallinen nimi on Päivittäisen Tekemisen Laatuvaatimus. Muutoksen sulosointeja kuuntelisi yhden kauppakeskuksen sijaan koko maailma.
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen
Lue toukokuun Rondosta (Rondo Classic 5/2015) lisää suomalaisesta musiikkikoulutuksesta.
