Suomen festivaalikesän sympaattisuus on siinä, että valtaosa tapahtumista on pienillä paikkakunnilla ympäri maata, mikä korostaa intiimiä tunnelmaa ja luonnonläheisyyttä. Tämä kaukana kavala maailma -ajatushan oli myös Seppo Kimasen mielessä, kun hän perusti Kuhmon kamarimusiikin. Siellä onkin onnistuttu melkein mahdottomassa: luotu keskelle erämaita matkailijoita vetävä brändi, joka toimii musiikin ehdoilla. Olisiko se mahdollista myös muualla? Se vaatisi suuren työn. Kunnan tai kaupungin pitäisi investoida festivaalin kehittämiseen kunnolla, ja sisällöllisen idean pitäisi olla niin nerokas, että se vetäisi persoonallisuudellaan tilanteessa, jossa tarjonnasta on melkein tulvaa.
Suomen puhtaan luonnon ja kulttuurin yhdistämisessä olisi silti ainutlaatuinen matkailuvaltti. Miten sitä voisi hyödyntää paremmin? Ensimmäiseksi vastaan tulee infrastruktuuri kuten majoitus- ja ravintolatarjonta. Monella festivaalipaikkakunnalla ainut edes einesruokaa tarjoileva kuppila on huoltoasema valtatien varressa. Hyvät neuvot ovat kalliit myös Savonlinnan oopperajuhlilla, jos opiskelija-asuntojen purku OKL:n lähdettyä tarkoittaa ennestäänkin niukkojen majoitustilojen menetystä. Tällaisten kysymysten ratkaiseminen vaatisi paikkakunnalla yhteen hiileen puhaltavaa tahtoa.
Turistien houkuttelemiseksi tarvitaan myös kokonaisvaltaisia ohjelmapaketteja. Yksi konsertti illassa ei riitä. Paikkakunnan valtteja täytyisi käyttää maksimaalisesti – liittyivät ne sitten luontoon, historiaan tai kaupunkiympäristöön. Miten tuotteistaa festivaali ilman että syntyy päälleliimattua tuotteistamisen makua? Siinä on matkailuihmisillä pohdittavaa.
Festivaalien tuotteistamisessa ja markkinoinnissa on paljon tekemätöntä työtä.
Oma lukunsa festivaalien käyttämättömissä mahdollisuuksissa on pääkaupunkiseutu. Sen tarjonta nousee kukkeaan loistonsa elokuussa. Helsingin juhlaviikot, Flow, BRQ Vantaa, Pekka Kuusiston ideoinniltaan ainutlaatuinen Meidän festivaali Tuusulanjärvellä ja monet muut tiheät tapahtumat luovat tunteen, kuin oltaisiin jossain kulttuurin metropolissa. Paikalliset osaavat kyllä niihin suunnistaa, mutta entä turistit? Tapahtumien keskinäisessä koordinoinnissa ja yhteismarkkinoinnissa olisi paljon tekemätöntä työtä. Pitäisikö tapahtumien luoda sitä varten jonkinlainen sateenvarjo-organisaatio?
Ja sitten se sisältö. Erityisesti Helsingin juhlaviikot tuntuu jumiutuneen peruskysymykseensä: miten se erottuisi pääkaupungin muusta annista ja toisi siihen jotain omaa ja korvaamatonta? Tänäkin vuonna orkesterien ja oopperan normaalikauden komeat aloitukset, Maj Lind -kilpailut, Sibis & Juilliard -orkesterin vierailu ja muut samanaikaiset tapahtumat jättävät juhlaviikot melkeinpä varjoonsa. Festivaalin yhteistyö paikallisten toimijoiden kanssa on sinänsä kannatettavaa mutta erottautumisen kannalta ongelmallista – ellei tuotannoissa ole jokin häikäisevä temaattinen idea. Juhlaviikkojen pitäisi lunastaa nimensä etuosan vaatimukset kansainvälisillä huippuvierailuilla – muillakin kuin Erkon säätiön maksamalla orkesterisarjalla. Näillä resursseilla ja 17 hengen toimistolla sen ei pitäisi olla mahdotonta.