Jos tausta soi musiikkia siinä määrin kuin Anssi Kelalla, voi uravalinnan ja alalla onnistumisen nähdä ulkoa päin lähes annettuina asioina tai suorastaan itsensä toteuttavina ennustuksina. Vaan kuinka moni muistaa, miten paljon Keravalla syntynyt lauluntekijä uransa alussa menneillä ratsasteli? Ei ehkä monikaan, eikä muuten yhtään.
Kun Kela vuonna 2000 valloitti radioaallot hiteillään Nummela ja Mikan faijan BMW, tiesi vain harva hänen isänsä Juha Kelan vaikuttaneen gospelyhtye Pro Fiden kosketinsoittajana. Tietynlainen kehä sulkeutuikin myöhemmin Anssin tehdessä yhteistyötä Mikko Kuustosen kanssa, koska Juha Kela oli vuonna 1979 tuottanut tämän debyyttilevyn.
Nelilapsisen perheen isä kuoli Anssin ollessa 13-vuotias, ja aidon tarinaniskijän tavoin hän on palannut muistoihinsa sittemmin myös julkisessa roolissaan. Tuoreessa elämäkertateoksessa kerrotaan muun muassa siitä, miten omakohtainen kappaleen Kasarin lapsi viittaus faijan buutseihin onkaan.
Eri tavalla koskettava, mutta vähintään yhtä mukaansatempaava on kuvaus siitä, miten alun perin viululla musisoinnin startannut Anssi ihastui bassokitaran soundiin. ”Rautiaisen Rikke soitti bassoa Pro Fidessä. Olin keikoilla Riken kohdalla siinä aika lähellä lavaa ja aivan lumoutunut.” Kaikenkarvaisten bändiviritysten jälkeen muodostui Pekka ja Susi, jonka riveissä Anssi ja hänen veljensä Ville Kela voittivat Rockin Suomen mestaruuden vuonna 1993.
Pekka ja Susi sai levysopimuksen BMG Finlandilta, ja Kela tutustui yhteen suomalaisen musabisneksen viime aikojen tärkeimmistä vaikuttajista. Asko Kallonen oli tärkeänä taustapiruna vuoden 2001 Nummela-albumin läpimurrossa, kun basson kitaraan vaihtanut Anssi yhdisti pohjoisamerikkalaisen songwriter-perinteen muodot rohkeasti rappiin viittaaviin konerytmeihin.
Tolkuttomaan menestykseen yltänyttä Nummelaa seurasi odotettu suosion lasku, josta ammattilaisuuteen totutteleva Kela selvisi hyvin. Jo tuolloin haastatteluissa piirtyi kuva monella tasolla lahjakkaasta, uteliaasta ja osaavasta Bruce Springsteen -fanista, jolla riitti biisejä lähes muille jakaa.
Anssi Kelan kauan tuntenut toimittaja-muusikko Jean Ramsay on laatinut yhteistyössä kohteen kanssa hyvän katsauksen 45-vuotiaan muusikon vaiheisiin. Olennaista onnistumisessa on miesten pitkälti yhtenevä musiikkimaku, joka valaa perustan luontevalle kerronnalle.
Kalle Björklidin kuvat täydentävät paketin ja ovat tietenkin oiva apu markkinoinnissa. Silti ei voi välttyä ajattelemasta, että ilman toisteisia ja sommittelultaan geneerisiä keikkafotoja Kosketusetäisyydellä veisi mennessään vielä tehokkaammin. Pelkkään tekstiin uppoutuminen kun päästäisi omat mielikuvat ja muistot Anssin hienoista keikoista valloilleen.
Petri Silas
