Muusikoiden työmarkkinoiden globalisoituminen on muuttanut orkesterien etnistä värikarttaa kaikkialla, myös Suomessa. Rondon kansikuvassa poseeraavat RSO:n nuoret korealaiset soolopuhaltajat, ja orkesterin avoinna olleista vakansseista valtaosa on mennyt ulkomaalaisille. Trendi on sama muissa orkestereissa. Puhallin- ja vaskisektiot ovat kansainvälistyneet niin vauhdilla, että suomalaiset ovat monessa niistä jo vähemmistönä. Kilpailu nostaa rimaa, ja vaikutteiden kirjo rikastuttaa soittoa. Orkestereista tulee iloisempia ja avoimempia.
Koesoittojen tuloksissa ei välttämättä ole kyse siitä, että suomalaiset hakijat olisivat aiempaa huonompia. Nyt vain joudumme kohtaamaan sen tason, joka maailmalla on. Toivottavasti sillä on myös sparraava vaikutus suomalaisiin. Ei koulutuksessa voi puhua mistään laajemmasta kriisistä, vaikka ongelmia erityisesti puhaltimien kohdalla onkin: harrastuksen suosio ja sen myötä alalle hakeutuvien määrä on laskenut. Vaikka harjoittelun into verrattuna aasialaisiin vaikuttaisikin laimealta, niin oliko se edes ennen sen kummempaa?
Monikulttuurisuus antaa aina mahdollisuuden peilailla myös itseä. Suomalaisen kulttuurin ongelmana on sisäänpäin lämpiävyys, joka näkyy myös monien taidelaitosten tavassa puhua itsestään. Oman erinomaisuuden mainostaminen ja paratiisin nurkan varjeleminen on usein tärkeämpää kuin kriittinen keskustelu rakenteista ja sisällöstä Asioiden suhteuttamiseksi tarvittaisiin ovien avaamista ja vilkkaampaa kansainvälistä vierailutoimintaa, mutta siinä tullaan rakenneongelmiin: vain laitoksilla olisi siihen tarpeeksi resursseja.
Avustusten jaossa tulisi palkita entistä enemmän vapaiden ryhmien ja festivaalien kykyä tehdä kansainvälisiä yhteistuotantoja – niin kuin esimerkiksi Helsingin barokkiorkesteri, Tero Saarinen Company, Viitasaaren Musiikin aika ja muut ovat jo tehneetkin. Niiden kautta Suomi kytkeytyisi luontevasti kansainvälisiin verkostoihin. Ryhmät saisivat työtä ja yleisö nähtäväkseen muualta sellaista, mitä se ei kenties osaisi edes kaivata. Taiteen täytyy olla uuden näyteikkuna ja kanssakäymisen foorumi.
Espoon kaupunginteatterin johtaja Erik Söderblom antoi Teatteri & Tanssi -lehteen railakkaan haastattelun, jossa hän suomi kansainvälisen yhteistyön heiveröisyyttä erityi-sesti teatterin kentällä. Sapiskaa saa taide-instituutioiden kyvyttömyys reagoida lisääntyvään kulttuuriseen moninaisuuteen ja ei-suomalaisten taiteilijoiden työllistämiseen. Teatterissa ongelmana on kielisidonnaisuus, minkä ei musiikissa pitäisi haitata. Mutta asia sopii silti nostaa pöydälle: jos klassisia muusikoita tänne tuleekin, niin mikä on ei-eurooppalaisten musiikinlajien tarjonnan tilanne ja maahanmuuttajien mahdollisuus tuoda esiin omaa kulttuuriaan? Huono, jos nyt suoraan sanotaan.
Sibelius-Akatemiaa olen kritisoinut professorikunnan yksipuolisesta suomalaisuudesta, mutta siellä opiskelevat ulkomaalaiset kiittelevät juuri kansainvälisiä pyrkimyksiä ja vilkasta mestarikurssitoimintaa. Kai heitä sitten uskottava on. Kai Amberla on jo Rondo-lehden kolumnissa huomauttanut Kansallisoopperan varainkeruukampanjassaan esittämästä visiosta, jossa se antaa ”esimakua kaudesta 2048–49” näyttämällä vain valkoihoisia poikia ja tyttöjä sukupuolirooleittain periytyvissä ammateissa. Toivottavasti kyseessä oli lapsus.
Tällä linjalla ooppera putoaa kokonaan yhteiskunnan rattailta.
