Tasa-arvo on ollut syksyn keskustelunaihe numero yksi musiikin alalla. Kuten yleensä, kuumin debatti on käyty sosiaalisessa mediassa, ja kuten yleensä, sitä on ollut hämmentävää lukea. Järkevät argumentit ovat monin paikoin hukkuneet hei me taistellaan -hurmokseen. Maltillisten analyysien sijaan on sorruttu kärjistyksiin, jollaiset harvoin tuottavat mitään.
Kaikesta huolimatta tärkeintä on, että ylipäätään keskustellaan. Miehisellä vallalla on musiikkielämässä yhä sellaisia piilorakenteita, joita täytyy riisua. Jo pelkkä tietoisuuden lisääntyminen siitä, että naissäveltäjiäkin on olemassa, saattaa vähitellen muuttaa ohjelmia. Siksi on hyvä, että esimerkiksi orkesterien kattojärjestö pitää asiaa esillä tilastojen avulla. Ei silti sovi unohtaa sitä, että tasa-arvo on mennyt monella tavalla eteenpäin. Jokaisella on mahdollisuus – taidot ratkaisevat. Naiset saavat jo enemmän Kulttuurirahaston apurahoja kuin miehet.
Keskustelusta jäi omaan haaviini kaksi asiaa, joita sopii tarkastella lähemmin. Sukupuolikiintiöistä on ollut melko hyviä kokemuksia julkisessa hallinnossa. Ainakin osa hyvä veli -verkostoista ja kabinettijunailuista on näin saatu purettua. Asia on kuitenkin toinen erityistaitoja vaativilla aloilla. Ajatus 50–50 -kiintiöistä konserttiohjelmissa on huono. Se tuo mieleen byrokraattisen valvontayhteiskunnan ja voisi leimata naissäveltäjät pakosta mukaan otetuiksi. Jos katsoo musiikinopetuksen nykyistä sukupuolijakautumaa, ei ole epäilystäkään siitä, etteikö naisten tekemän musiikin osuus tulevaisuudessa kasvaisi myös luontevalla painoarvollaan.
Itselleni oudoin puoli käydyssä keskustelussa on ollut taiteellisen laadun käsitteen väheksyntä ja politisointi osaksi miehisen vallankäytön mekanismeja. Laatukriteerit eivät kuulemma saa mennä ohjelmavalinnoissa sukupuolen edelle, koska ne ovat miesten luomia. Näkökulma on mielestäni kieroutunut. Laadussa on taiteen olemassaolon oikeutus. Totta on, ettei laatu ole yksiselitteinen käsite ja että siihen liittyy väistämättä subjektiivisia arvotuksia. Siksi taiteelliselta johdolta vaaditaan kulttuurista avaramielisyyttä. Sellainenkin voidaan valinnassa testata.
Naisten osuus näillä päätöksenteon paikoilla todennäköisesti kasvaa, mutta muuttaako se maailmaa? Kansallisoopperassa koko johto on naisten käsissä, mutta näkyykö se linjauksissa? Mielestäni ei. Laatukriteerien on kuuluttava lopputuloksen vakuuttavuutena, ja ellei näin ole, on kriittisen debatin paikka.
Sellainenkin käsitys vilahteli, että on olemassa naislaatua ja mieslaatua, joista jälkimmäistä ei vain osattu arvostaa. Naislaadun käsite on naisia syrjivää, sillä se tunkee heitä yhteen muottiin. Varmaan kukaan parhaista naissäveltäjistä ei suostu sovittautumaan siihen. Itse en kuule heidän musiikissaan mitään yhtäläistä. Tai jos asia on näin sukupuolittunut, niin miten on sitten trans-laatu tai muunsukupuolinen laatu? Laatua puolestaan ei sovi sekoittaa tyyliin. Siihen vaikuttaa sukupuolta enemmän kulttuurinen tausta, ja kulttuurisen diversiteetin vaaliminen on tärkeämpää kuin sukupuolikiintiöihin ripustautuminen.
