Hannu Linnun ja Radion sinfoniaorkesterin viime kauteen päättynyt yhteinen taival sai komean sinetin Magnus Lindbergin musiikkia sisältävällä levyllä. Siinä kiteytyvät Ondinen ja tuottaja Laura Heikinheimon kanssa luodun äänite-estetiikan parhaat puolet: avara mutta analyyttinen sointikuva, joka yksityiskohtaan pureutuva läpivalaisevuus sekä soinnin syvyyksistä lähtevä ja vuolaana virtaava imu, joka vie nykymusiikkiin tottumattomankin kuulijan mukanaan.
Lindbergin musiikkia RSO on levyttänyt jo runsaasti, koska uutta tuotantoa on ollut koko ajan tarjolla. Silti vanhempiinkin teoksiin kannattaa tarttua uudelleen, koska kokemus antaa tulkinnoille perspektiiviä. Uutuuslevyn kolme 1990-luvun teosta on levytetty ennenkin, mutta kaikkien osalta uusi otos on kirkkaudessaan, väkevyydessään ja äänityksen laadussaan eri luokkaa kuin vanhemmat. Etenkin Auran (1993–94) osalta tämä on merkittävää, sillä kyseessä on yksi Lindbergin tuotannon monumentaalisimpia luomuksia. Itsensä Oliver Knussenin BBC Symphony Orchestran kanssa tekemä DG-levytys oli pieni pettymys soinnin tukkoisuudessaan, mutta nyt Linnun johdolla teos nousee runsaudessaan huumaavaan ja miltei röyhkeän itsetietoiseen voimaansa.
Lindberg vältteli kutsumasta teosta sinfoniaksi, mitä se ei akateemisesti katsoen olekaan. Silti selkeästi sinfoninen se on paitsi neliosaisessa, selkeässä rakenteessaan (orgaanisesti rakenteleva avaus, koraaleista lähtevä hidas osa, scherzomainen kolmas osa ja maaliin rynnistävä finaali) niin myös tavassaan koota vastakohtaisista aineksistaan tiivistyviä muotoja ja johdonmukaista kaarta. Ainekset tulevat jo alussa tutuiksi: fanfaarimaiset, ylöspäin pyristelevät motiivit ja virtuoosisten soolojaksojen vipellys saavat pohjalleen syvyydestä kumpuavia sointimassoja, mutta säveltäjän myöhemmästä tuotannosta tuttua harmonista ja melodista pitkälinjaisuutta Aurassa ei ole. 40 minuutin kesto ja muoto on pitänyt kattaa muilla keinoin, ja silkassa nuottien ja liike-energian määrässään Aura on huimaava.
Linnun ja RSO:n levytyksessä yksityiskohdat pursuavat osaamisen ja näyttämisen riemua täynnä, mutta samalla kokonaiskaari on tiukasti hyppysissä ja katse horisontissa. Yhä vuolaana soi merellisiä, nousu- ja laskuveteen liittyviä assosiaatioita sisältävä Marea (1989–90). Related rocks kahdelle pianolle ja kahdelle lyömäsoittajalle (1997) saa Emil Holmströmin, Joonas Ahosen, Jani Niinimäen ja Jerry Piipposen esityksessä niin primitiivistä vimmaa kuin sofistikoituneita, gamelania muistuttavia rakennelmia.
Harri Kuusisaari
