Suomalaisen kevyen musiikin kentällä operoi useita kyvykkäitä biisinikkareita ja sävelniekkoja, lukuisia vanhan liiton määritelmän mukaisia levytuottajia ja vielä mittavampi määrä eteviä studiomuusikoita. Raudanlujien ammattilaisten katraasta erottuu joukko taiteilijoita, joilla riittää taipumusta, lahjoja sekä uskallusta ilmaista luovuuttaan useammilla sektoreilla. Uutterien yleisosaajien jatkumo ulottuu muun muassa Pedro Hietasesta ja Janne Haavistosta esimerkiksi Jarmo Saareen sekä Lauri Porraan ja eteenpäin. Nämä kollegoidensa korkealle arvostamat ja yleisön rakastamat käsityöläiset ovat kasvattaneet henkilökohtaiset keinovalikoimansa epätavallisen laajoiksi.
Musiikilta paljon saaneita tekijöitä tuntuu ajavan lähes pakottava tarve kehittyä ja antaa takaisin, jotta kulttuuri pysyisi elinvoimaisena ja omintakeisena. Yhteishankkeita ei ole enää pariin vuosikymmeneen tehty ahtaasti ja nurkkakuntaisesti ”oman porukan kesken”, vaan raja-aitoja kaataen, konventioita haastaen ja aidosti uusiin suuntiin ja fuusioihin tähdäten.
Harva on päässyt näissä moniottelukarkeloissa yhtä pitkälle kuin kuluvan vuoden tammikuussa 70 vuoden iässä menehtynyt Pekka Juhani ”Pave” Maijanen. Lappeenrannan varuskunnassa syntyneen muusikon horisontin leveydestä kertoo kaiken tarpeellisen oikeastaan jo se, että hän toimi onnistuneesti tuottajana niinkin erilaisille, mutta korkeasti arvostetuille menestysyhtyeille kuin Hurriganes, Wigwam ja Dingo. Paven näkemykseen luotettiin yhtä lailla rahoittajien eli levy-yhtiöiden kuin toteuttajien eli artistien ja orkesterienkin puolella.
Teini-iässä käynnistynyt ammattipolku johti Maijasen 1970-luvun alulla vakiokasvoksi muun muassa Dave Lindholmin ja Pepe Willbergin sekä Albert Järvisen taustajoukkoihin ja yhtyeisiin. Muusikon ominaisuudessa eli joko kitaristina, basistina tai taustalaulajana häntä kuultiin myös Maarit Hurmerinnan sekä Mikko Alatalon ja muiden hetken kovimpien nimien albumeilla. Kappaleet saivat radiosoittoa, ja keikkabussit nielivät etenkin kesäisin kilometrejä tanssilavoja ja festivaaleja kiertäessään.
Maijasen soolokarriäärin käynnisti toden teolla vuoden 1983 albumi Tanssivat kengät, ja viimeistään seuraavan vuoden Maijanen todisti uuden tähden syttyneen. Aluksi arveluttanut laulukielen vaihto suomeen osoittautui yhtä lailla oikeaksi ratkaisuksi kuin päätös kokeilla siipien kantavuutta omillaan, pääosin itse tehdyn materiaalin esittäjänä. Matkan varrelle osui totta kai myös huteja, mutta sittenkin enemmän osumia.
Ja jos jättihitit kuten Pidä huolta ja Lähtisitkö eivät olisi riittäneet takaamaan niin sanottujen kansan syvien rivien suosiota, nosti viimeistään 150 000 katsojaa tavoittanut Mestarit Areenalla -kiertue vuonna 1999 Maijasen yhdeksi aikansa suurimmista suomalaisista solisteista. Kirkan, Pepe Willbergin ja Hectorin kanssa toteutetun yhteisprojektin kruunuksi jäi kaikkien aikojen ensimmäinen kotimaisen kokoonpanon konsertti Helsingin Olympiastadionilla.
Viime vuosinaan Maijanen iloitsi eritoten kitaristi-laulaja Heikki Silvennoisen kanssa tehdyistä kiertueista. Niiden myötä hän pääsi palailemaan niihin Jimi Hendrixin ja Eric Claptonin kaltaisten uranuurtajien 1960-luvun lopun maisemiin, joissa aikoinaan itsekin viihtyi sekä Royalsin että Rock’N’Roll Bandin riveissä.
Tuore elämäkertateos päästää lukijan aivan tämän monia muureja murtaneen ja yleispätevästi merkittävän monitoimimiehen iholle. Lähinnä musiikin tekemisestä ja tekemisen välineistä raportoimaan erikoistunut, mutta myös muusikkohaastatteluja tekevä Tommi Saarela onnistuu teoksessa kautta linjan hyvin, monin paikoin erinomaisesti. Kohteen ja kirjoittajan välille syntyneen luottamussuhteen ja ilmeisen perehtyneen taustatyön ansiosta Pave Maijanen – elämän nälkä nousee parhaiden Suomessa tehtyjen muusikkoelämäkertojen joukkoon. Aiheen vain pinnallisesti tunteva nauttii sopivan rennosta rekisteristä ja maukkaista anekdooteista siinä missä hartaampi musafani saa nähdäkseen muun muassa Maijasen omakätisiä muistiinpanoja Wigwamin Nuclear Nightclubin valmistelutyöstä vuodelta 1974.
Petri Silas
