Javier Torresin valinta Kansallisbaletin uudeksi taiteelliseksi johtajaksi ensi elokuusta alkaen on nyt varmistunut. Hän oli oopperatalon johdolle ja hallinnolle sikäli turvallisen tuntuinen valinta, että hän on tanssinut pitkään Kansallisbaletissa ja osoittanut myös myöhemmällä urallaan olevansa rautainen alan ammattilainen ja ”hyvä tyyppi”. Varsinaista johtajakokemusta hänellä ei ole. Suomen kielen taitokaan ei ole pahasta, onhan baletinjohtaja talon johtoryhmän jäsen ja joutuu puolustamaan osastoaan monella taholla.
Torresilla on sekä vankka klassisen baletin että nykytanssin tuntemus, ja kokeneena kouluttajana hän hallitsee alan käytännöt. Kovin radikaaleja uudistuksia tuskin on luvassa – vaikka hän torstaisessa, etänä järjestetyssä tiedotustilaisuudessa mainitsikin hiphop -taitojen hyödyllisyydestä balettitanssijoille. Hän on myös koreografi, mutta kyseisessä tilaisuudessa hän sanoi, ettei aio tyrkyttää omia teoksiaan johtajakaudellaan. Se on ehdottomasti hyvä päätös, ja toivottavasti hän pysyy siinä. Kenneth Greven jäljet eivät ole kovin hyviä.
Kiinnostava oli Torresin maininta siitä, että hän haluaisi kehittää Kansallisbaletin identiteettiä suomalaisena taidelaitoksena. Ryhmä on todellakin kansainvälistynyt niin, että suomalaiset ovat tanssijakunnassa vähemmistönä. Mitään kansallista protektionismia ei rekrytoinnissa missään tapauksessa voi harrastaa, vain taso ratkaisee. Siinä suomalaiset eivät valitettavasti ole olleet kovin kilpailukykyisiä. Koulutuksen kehittäminen onkin tärkeää. Toivottavasti Torres siinä onnistuu ja saa myös suomalaiset pojat innostumaan tanssista.
Toinen puoli kansallisuusasiaa on ohjelmisto. Torres sanoi tiedotustilaisuudessa aivan oikein, että tanssiryhmät ympäri maailmaa toistavat samoja produktioita ja samalla menettävät identiteettiään. Olisiko katse siis käännettävä suomalaisiin koreografeihin? Ongelma on siinä, että vain hyvin harvalle heistä on kertynyt kokemusta klassisesta baletista apparaattina. Jorma Elo ja Tero Saarinen ovat sillä saralla tähtiä, ja heitä on jo sangen paljon käytettykin.
Nykytanssin pohjalta lähtevät teokset on useimmiten tehty pienemmille kokoonpanoille ja nauhamusiikin kera. Ne ovat päätyneet ns. triple billeihin, jotka eivät ole useinkaan saaneet yleisöä liikkeelle. Susanna Leinosta ja muutamaa muuta voisi tietenkin houkutella enemmän myös suurempiin tuotantoihin.
Vaikutteiden ottamista nykytanssin puolelta on jatkettava rohkeasti. Tähänastista tiiviimpää kanssakäymistä edellyttää myös se, että alkuvuodesta vihitään käyttöön Tanssin talo, joka toivottavasti avaa aivan uuden maailman nykytanssin tuotannoille, vierailuille ja koko alan tunnettuudelle. Kansallisbaletti ei voi jäädä tästä kehityksestä sivuun, vaan olisi puhallettava yhteen hiileen.
Suurimpana ongelmana säilyy se, että miten työllistää kaikki baletin 73 tanssijaa sellaisilla teoksilla, joissa pystytään käyttämään talon voimavaroja, erityisesti orkesteria, ja jotka saavat myös yleisön kiinnostumaan. Tuoreella ja luovalla otteella tehdyistä mutta perinnettä kunnioittavista suurista juonibaleteista on kautta maailman kova pula. Torresin suurin haaste liittyykin siihen, miten hän saa parhaita koreografikykyjä tekemään uusia teoksia. Hänen haaveensa Paul Lightfootin ja Sol Leonin saamiseksi kuulostaa lupaavalta. Nederlands Dans Theater, jolle he ovat tehneet teoksia, on todellakin paikka, josta sopii ottaa mallia baletin uudistamisessa.
Odotukset ovat suuret, sillä viime vuosikymmenien ohjelmistopolitiikkaa Kansallisbaletissa ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa linjakkaaksi. Tänne on usein tuotu maailmalta toisen luokan kykyjä, jotka baletinjohtaja vain sattuu tuntemaan. Alexander Ekmanin tapaiset loistavat poikkeukset saisivat muuttua säännöiksi. Nykyisen johtajan Madeleine Onnen kautta ei voi vielä summata, koska korona katkaisi sen, ja ensi kevät on ratkaiseva. Tähän asti suurimmat tuotannot, Jekyll & Hyde ja Spartacus olivat taiteellisessa mielessä pettymyksiä.
Kokonaan oma lukunsa on musiikin käyttö. Vasta ilmestyneestä Kansallisbaletin 100-vuotiskirjasta Se alkoi joutsenesta käy ilmi, miten suomalaisen balettimusiikin tilaaminen tyssäsi kokonaan uuteen oopperataloon siirryttäessä. Sitä ennen baletille sävelsivät useimmat merkittävimmät suomalaiset säveltäjät. Nyt dialogi taidelajien kesken on katkennut, eivätkä Tuomas Kantelisen viime kausina säveltämät satubaletit asiantilaa muuta. Tämän perinteen elvyttämisessä olisi yksi keino rakentaa identiteettiä.
Javier Torresin täytyy heti kautensa aluksi luoda luottamus tanssijoiden kanssa, sillä suurin osa heistä vastusti hänen valintaansa. Syyksi sanottiin hänen ”epäystävällinen” käytöksensä joissakin harjoitustilanteissa. Tätä on ulkopuolisen vaikea kommentoida. Ei voitane vaatia, että taiteellisen johtajan pitää aina olla vain mukava, koska taiteessa on joskus kyse muustakin. Totta kai hänen täytyy aina kuunnella ja tukea alaisiaan ja luoda innostava ilmapiiri. Toivotaan Torresille onnea työssään.
Harri Kuusisaari
