Suomen Kansallisbaletti täyttää vuonna 2022 sata vuotta, ja on paikallaan saada sen tarina yksiin kansiin. Kansallisbaletti juurrutti Suomeen ammattimaisen, säännöllisesti toimivan ja kotimaista osaamista kehittävän tanssitaiteen. On silti aiheellista muistaa, että tuo historia on pitempi, ja sitä on luotu muuallakin kuin Kansallisbaletissa.
Suomi ei 1900-luvun alussa ollut mikään tanssitaiteen takapajula, kiitos Pietarin läheisyyden. Samoihin aikoihin saattoi Helsingissä esiintyä Edward Fazerin Euroopan-kiertueelle tuottama Mariinskin keisarillinen baletti sekä modernin tanssin uranuurtaja Isadora Duncan. Tanssitaidetta oli nähty vuosikymmenien ajan mm. Helsingin Venäläisen teatterin esityksissä vuonna 1879 valmistuneessa Aleksanterin teatterissa.
Vallankumous toi Helsinkiin sekä tanssijoita että sivistynyttä yleisöä, jolle baletti merkitsi venäläisen kulttuurin tärkeää, kieleen sitoutumatonta perinnettä. Tuo perinne on tuntunut vahvana Kansallisbaletissakin 1990-luvulle ja se elää edelleen venäläistaustaisessa asujaimistossa.
Kansallisbaletti oli silti alusta lähtien olennaisilta piirteiltään kansallinen instituutio, mutta ”kansallinen” ei tuolloin niin kuin nytkään ollut sama asia kuin kanta- tai ”aitosuomalainen”. Helsinkiläiset ottivat baletin pian omakseen, ja vierailut Bulevardilla kuuluivat takavuosina monien kulttuurikotien harrastuksiin.
Baletin perustaja Edward Fazer kuului sveitsiläissyntyiseen liikemiessukuun. Hänen ensimmäiseksi balettimestarikseen valitsema George Gé oli syntynyt Pietarissa Grönfeldtin liikemiesperheeseen. Joutsenlammen ensimmäisenä Odette-Odilena tanssi viipurilaissyntyinen Mary Paischeff, ensimmäiseksi primaballerinaksi nousi helsinkiläinen Lucia Nifontova, ja Gén seuraaja balettimestarina oli viipurilainen Alexander Saxelin. Baletti on oopperaakin kosmopoliittisempi taideilmiö, josta on aina avautunut ikkunoita muihin kulttuureihin ja traditioihin.
Kulisseissa kihisee
Kansallisbaletin historiaa hahmotetaan kirjassa kymmenen kirjoittajan voimin, ja näin ”moniaistisesta” taiteenlajista saadaan moniääninen kokonaiskuva. Epätasaisuutta on niin kirjallisessa ilmaisussa kuin historiametodien soveltamisessa, mutta tärkeimpänä huokuu kiintymys aiheeseen. Kirjan alaotsikko Sata vuotta arkea ja unelmia Kansallisbaletissa kertonee taiteenlajin kaksijakoisuudesta. Arkea on raadollinen raataminen ja riitely näyttämön takana, unelmat heräävät henkiin parrasvalojen paisteessa ja katsojien mielikuvituksessa.
Korporaatiohistoriikeissa on perinteisesti kainosteltu ristiriitojen esiintuomista, mutta usein niissä kulminoituu kehityksen dynamiikka. ”Suurten oopperatalojen kiistat ja tulehtuneet henkilösuhteet ovat olleet tyypillisiä eri puolilla Eurooppaa”, toteaa Riikka Korppi-Tommola käsitellessään Kansallisbaletin kriisiä 1960-luvun lopulla, kun talosta karkasi palkkaan ja johtamiseen tyytymättömiä tanssijoita.
Toistuva teema baletin historiassa näyttäisi olevan myös epäoikeudenmukainen roolitus, johon on liittynyt korruptoituneita piirteitä. Siitä on kautta aikain tihkunut tietoja julkisuuteen, ja esimerkiksi vuonna 1958 aiheeseen puuttui usein baletissa vieraillut presidentti Kekkonen. Toimivin lääke tähän lienee päätöksenteon perustelu, avoimuus ja läpinäkyvyys. Toivottavasti monet kielteiset käytännöt loppuivat Kenneth Greven johtajakauteen (2008–2018), vaikka on oltava myös tapoja kehittää ammattitaitoa tai kustannustehokkuutta.
Historiankirjoitus ei voi korjata menneitä vääryyksiä, mutta tuomalla ongelmatilanteet esiin kursailematta ja analyyttisesti vältytään kirjoittamasta voittajien historiaa. Silloin voidaan tunnistaa krooniset kipupisteet – ja ehkä välttää se, että historia toistaisi itseään.
Tanssia ja musiikkia
Kronologisesti baletin historia jakaantuu balettimestarien ja johtajien kausiin George Géstä Madeleine Onneen. Pääosassa tarinan kuljetuksessa ovat yksittäiset tuotannot kritiikkeineen. Teokset tunnistetaan nimenomaan tanssituotantoina, ei niinkään sävellyksinä. Onneksi yksi säveltäjäkin, Eero Hämeenniemi, on päästetty ääneen.
Joissakin tapauksissa musiikin säveltäjää ei kerrota kirjassa lainkaan – esimerkkeinä usein mainitut Raimonda ja Bahtšisarain suihkulähde, joista edellinen on Alexander Glazunovin ja jälkimmäinen Boris Asafjevin säveltämä. Rimski-Korsakovin Šeherazade esiintyy germaanisessa muodossa Scheherazade, vaikka sävellys on venäläinen ja koreografia kantaesitetty Ranskassa. Vanhanaikaiselta tuntuu Stravinskyn nimen kirjoittaminen venäjästä translitteroituun muotoon Stravinski. Jos musiikki jää kirjassa säestävään rooliin, on hyvä muistaa, ettei musiikin yleisesityksissä yleensä puhuta tanssista mitään.
Käsitellessään suomalaista balettimusiikkia Harri Kuusisaari toteaa, ettei ”balettipartituureja voi tarkastella irrallaan näyttämökontekstista”. Hän tarkoittanee nimenomaan kotimaisia teoksia, esimerkiksi Madetojan Okon fuokoa, Melartinin Sinistä helmeä, Raition Vesipatsasta tai Sonnisen Pessiä ja Illusiaa, joita kuullaan harvoin kontekstinsa ulkopuolella. Stravinskyn monia balettipartituureja kuulee sen sijaan tiuhemmin konserttisaleissa kuin näyttämöllä.
Kuusisaari toteaa myös, että tilaustöiden kritiikkejä lukiessa saa kuvan ”eri raiteilla kulkevista taiteenaloista kuin kokonaistaideteoksista”. Säveltäjien, koreografien ja kapellimestarien ”eriraiteisuus” voi olla valtataistelua, jossa taiteelliset näkemyserot eivät aina ole pääasia. Hierarkkisuus, johtamisen ongelmat ja tanssijoiden kastijako ovat osaltaan perua taiteenlajin taustasta sääty-yhteiskunnassa, kuten oopperoissa ja orkestereissa.
Kansallislinnun syysmuutto
Ongelmista ja ristiriidoista huolimatta Se alkoi joutsenesta kertoo enemmän onnistumisista ja onnen hetkistä, kun kaikki loksahtaa näyttämöllä paikalleen. Klassisen baletin tylliunelmien ja liikeilmaisua uudistavan modernin tanssin välille tuntuu löytyneen tasapaino, ja ainakin allekirjoittaneen mielestä tarvitaan molempia.
Tšaikovskin suuret baletit ovat edelleen kassamagneetteja, joiden lumoa ei tarvitse nolostella. Niihinkin on pystyttävä puhaltamaan fantasian henki, joka estää balettia taantumasta suorittamiseksi. Akrobatiallekin kuuluu sijansa, mutta ehkei Joutsenlammen ydin ole, kuinka monta fouttéta joutsenprinsessa pystyy pyörähtämään.
Heta Reitalan ja Johanna Weckmanin artikkelit valaisevat hienosti usein sivuun jäävää lavastuksen ja puvustuksen tematiikkaa. Kansallisbaletin historiasta kertoo paljon puvusto, joka 1930-luvulla toimi noin 30 neliön tilassa poljettavien ompelukoneiden hyrinässä – uudessa oopperatalossa tilaa on noin 2000 neliömetriä. Tanssijoiden harjoittelukin tapahtui aikoinaan tilassa, jonka kattoa oli korotettu keskeltä, jotta mahduttaisiin treenaamaan nostoja.
Johtajapainotteista leipätekstiä elävöittävät henkilömuotokuvat ja haastattelut, joista puhuttelevana jäi mieleen Marjaterttu Willmanin kertomus kuorotanssijan urasta. Tanssitaiteen fyysisestä olemuksesta kertoo eniten kuvitus.
Kansallisbaletin historian suuri vedenjakaja oli muutto uuteen oopperataloon Töölönlahden rannalle vuonna 1993. Jorma Uotisen johtajakausi avasi tanssitaiteen suurelle näyttämölle ja kansainvälistymisen tielle, joka jatkuu edelleen. Raisa Rauhamaa antaa päätösluvussa puheenvuoron vuonna 2021 eläköityneelle tanssija Jani Talolle: ”Olemme valtion kustantama laitos. Mitä vaatimuksia tuki edellyttää suomalaiselta baletilta? Pitäisikö kansallisen baletin olla kuva siitä, millaisia tanssijoita balettikoulu pystyy tuottamaan ammattilaisiksi?”
Kansainvälistymisen haaste ei liity pelkästään balettiin. Orkesterien koesoitoissa tehtäviin valitaan nykyisin usein ulkomainen muusikko, eikä kotimainen koulutus tunnu pysyvän perässä. Jos kansalliset taidelaitokset alkavat toimia enimmäkseen ulkomaisin voimin, mikä niissä on kansallista? Eikö tulisi edullisemmaksi tilata korkeatasoisia tuotantoja sieltä, missä asiat osataan? Balettia saataisiin näytille vaikka Pietarista, kuten 1900-luvun alussa. Kaupunginorkesterien tilalle voi laittaa pari huippuyhtyettä kiertämään maan konserttisaleja. Tiedeopetuskin voitaisiin järjestää etänä Harvardista tai Cambridgestä.
Jossain vaiheessa päättäjiltä tuntuu kadonneen snellmannilainen ajatus kansakunnasta, jonka olemassaolon oikeutukseen kuuluvat oma kulttuuri ja sivistys. Jatkuvasti supistuvat koulutus-, kulttuuri- ja tiedeinvestoinnit uhkaavat ”kansainvälisyydellä”, jossa suomalaisista tulee toisten sivistysvaltioiden työmaa ja raaka-ainevarasto.
Antti Häyrynen
