Vasta välierissäkin mukaan hypännyt kuulija pääsee hyvin mukaan Jean Sibelius -viulukilpailun tunnelmaan. Nyt ollaan jo sinä vaiheessa, että kaikilla jatkoon päässeillä on lähtökohtaisesti moitteeton tekniikka, joten voidaan keskittyä siihen, mistä lopulta on kysymys: musiikintekoon. Maanantaipäivän kilpailijat olivat ilahduttavan erilaisia tulkitsijoita, joten joskus kuultu syytön musiikkikilpailujen tasapäistävästä vaikutuksesta ei ainakaan nyt pätenyt.
Välierän ohjelma on 70-minuuttinen resitaali, eli todella vaativa koitos, joka edellyttää paitsi musikaalista kypsyyttä niin myös kykyä suunnitella ohjelma niin, että omat parhaat puolet tulevat esiin. Pakolliset numerot, Magnus Lindbergin kilpailuja varten tekemä Capriccio ja kaksi valinnaista Sibeliuksen humoreskeista antavat nekin paljon tilaa yksilöllisille ratkaisuille – alkuerän Paganinit ja Bachit olivat selkeämpiä mittatikkuja.
Tässä vaiheessa myös itse kunkin kilpailuja seuraavan suosikkilista alkaa hahmottua, ja omani sai jo välierän alussa niin vahvoja ehdokkaita, että ne tuskin siitä putoavat.
Kärkeen nousi eteläkorealainen Inmo Yang. Hänen soittonsa elävyys, tunteikkuus ja mielikuvitus – tietenkin aukottoman teknisen osaamisen lisäksi – saivat tuntemaan, ettei seuraakaan musiikkikilpailua vaan kovan tason konserttia. Se on jo paljon.
Musiikin tyylien eriyttämisessä on joillakin kilpailijoilla vielä tehtävää, mutta Inmo Yang loi jokaisessa kappaleessa täysin erilaisen maailman. Jo avauskappaleessa, Schumannin Fantasiassa hän eläytyi romantiikan haaveisiin ja kiihkoon koko ilmaisun skaalalla, vapaalla rytmin käsittelyllä ja vaihtelevalla soinnilla.
Sibeliuksen humoreskit ovat yllättävänkin vaativia kilpailutehtäviä, sillä niiden pohjoisen pidättyvyyden ja virtuoosisen romantiikan välinen tasapaino ei aina löydy helposti. Inmo Yang oli heti sisällä niiden lennokkaissa ilmeissä, tarjoillen niin haaveilevaa rubatoa, hienostuneesti välinpitämätöntä kuittailua kuin veijarimaista otetta.
Lindbergin Chaconnesta hän teki karaktääreillä leikittelevän fantasiamatkan, jossa kaikki kappaleen tekniset vaatimukset huilu- ja tuplaäänineen ja juoksutuksineen selättyivät. Prokofjevin D-duuri-sonaatti kukki herkkää lyriikkaa, ja taiturikuvioissa oli balettimaista kuvaelmallisuutta. Mieleenpainuva esitys, täyttä taidetta!
Samalla tasolla viulunkäsittelyn taidossa on kiinalainen Quigzhu Weng. Hän oli valinnut rohkean, 1900-luvun alkupuoleen keskittyvän ohjelman Poulencin sonaatteineen ja Lutoslawskin Partitoineen, ja kaikessa hän antoi kuvan tasapainoisesta ja valmiista muusikkoudesta. Ehkei soitto ole aivan yhtä ilmaisurikasta kuin Inmo Yangilla, mutta siinä on omanlaistaan paloa.
Poulencin sonaatissa Weng tasapainoili hyvin oikukkuuden, mekaanisuuden ja kauniin lyyrisyyden välillä, ja finaalin erikoinen osanimi, ”Presto tragico”, sai selityksensä kujanjuoksun päätyttyä traagiseen loppuun. Lutoslawkin Partitassa vapaata muotoilua edellyttävät Ad libitum -jaksot todistivat taiteellisesta kypsyydestä. Ne soivat merkityksellisesti, ja erilaisten ilmaisutapojen välille löytyi ehjä yhteys.
Lindbergin Capriccion Weng soitti yksityiskohtien tasolla suoraviivaisemmin kuin Yang mutta sähäkkää tekniikalla leikittelyä riitti, ja kokonaiskaarros oli vakuuttava. Sibeliuksen humoreskeissa ote oli tunnekylläinen, mutta myös salonkimaisia silmäniskuja riitti virtuoosikuvioissa.
Maanantain kolmas aasialainen, jo vuoden 2015 Sibelius-kilpailuissa finaaliin päässyt japanilainen Minami Yoshida vangitsi heti alussa poikkeuksellisen kauniilla viulun soinnillaan. Tämän on pakko olla arvoviulu, ajattelin, ja sitten se paljastuikin Stradivariukseksi. Yoshida osaa kyllä käsitellä sitä hellien ja tekniikan suvereenisti halliten, mutta jotenkin tuntui, että musiikin erilaiset tyylit ja karaktäärit jäivät romanttisen legatosoinnin vangeiksi. Erityisesti tämän huomasi Sibeliuksissa. Lindberg oli varman päälle soittoa ja sellaisena vähän tylsää. Stravinskyn Divertimentossa alkoi loppua kohti tulla jo roisejakin aksentteja ja menevää otetta.
Maanantain erät aloittanut ukrainalainen Dmitri Udovychenko aloitti rohkeasti Bartokin soolosonaatilla ja syöksyi määrätietoisesti sen karikoiden täyttämään maailmaan. Dynaamiset kontrastit toimivat, mutta sointi oli paikoitellen turhankin kireä. Beethovenin sonaatissa nro 1 D olisi voinut olla enemmän wieniläisklassista retoriikkaa ja Sibeliuksissa keveyden vaikutelmaa. Lindbergin Chaconne kuitenkin oli huikea virtuoosisuoritus, ja Ysayen Valssi-kapriisi säkenöi. Udovychenko on vakavan oloinen ja kiinnostava taiteilija, joka ehkä voisi joskus vähän löysätä suitsia.
Ainut välierään päässyt suomalainen, Kasmir Uusitupa, antoi kuvan itsestään romanttisena muusikkona. Hän oli parhaimmillaan Blochin Abodahissa, joka soi tumman intensiivisesti ja verevästi. Todellista sielun laulua! Luontevasti rakennettu silta siitä Schubertin Fantasiaan kertoi myös kokonaisuuksien hallinnan kyvystä.
Uusituvalla on ilmaisuhalua ja -kykyä, mutta joskus minua häiritsi maneerimainen kestovibraton käyttö. Minusta vibraton pitää olla tehokeino, ei soinnin perusta. Ravelin sonaatin uusklassisen kuulaaseen maailmaan Uusituvan ote ei oikein sopinut. Kokonaisuus jäi tasapaksuksi, vaikka hän yrittikin saada finaalin bluesiin särmää. Sibelius oli korostuneen romanttista, ja Lindbergissä Uusitupa viljeli muita kilpailijoita enemmän hiljaisia ja lyyrisiä sävyjä. Rohkea ratkaisu, vaikka se verottikin vähän teoksen oikukkaasti eteenpäin ryntäävää imua.
Maanantain osuuden päätti armenialainen Diana Adamyan. Hän on sympaattinen ja ilmaisussaan rehellinen muusikko. Beethovenin sonaatti A op. 12 uhkasi jäädä hieman kapeasointiseksi, mutta myönteistä oli vivahteiden viljely. Linbergistä hän ei saanut irti kovin paljoa. Parhaimmillaan hän oli armenialaisen Aduard Baghdasrjanin Rapsodiassa, jonka tuliset vedot ja kansanmusiikin kaiut välittyivät sytyttävästi. Mikseivät muut kilpailijat soita enempää oman maansa musiikkia?
Harri Kuusisaari
