On selvää, että säveltäjä John Adamsilla on yhä hihassaan ässä jos toinenkin, mutta siitä huolimatta hänen uusi oopperansa Antony and Cleopatra tuntuu olevan jonkinlainen musiikillinen yhteenveto. Ainakin jälkiviisaana voi olla havaitsevinaan säveltäjän monien aiempien teosten viettävän kohti hänen uusimpaansa.
Syyskuussa San Franciscon oopperassa kantaesityksenä saanut Antony and Cleopatra on immersiivinen näkemys William Shakespearen vuonna 1606 kirjoittamasta samannimisestä näytelmästä. Yli 500-sivuisessa partituurissa on klassikon ainekset, ja se lienee säveltäjänsä kaikkein monikerroksisin teos. Musiikki on vetoavan puhuttelevaa, samoin kuin Elkhanah Pulitzerin näyttämöohjaus.
Oopperan tarinaa on kertomassa suurenmoinen solistikaarti. Eun Sun Kimin taiten luotsaamalla orkesterilla ja kuorolla on yhtä olennainen asema kerronnan kuohujen alkulähteenä.
Säveltäjä on itse muokannut Shakespearen viisinäytöksisen alkuperäistekstin kaksinäytöksiseksi oopperaksi apunaan ohjaaja Pulitzer ja dramaturgi Lucia Scheckner. Libretossa on myös näytelmän ulkopuolista materiaalia niin Plutarkokselta kuin Vergiliukseltakin. Lopputuloksena on ajaton rakkaustarina, jota ympäröi myrskyisä poliittinen narratiivi.
Politiikkaa ja yksityiselämää
Adamsin aiempien näyttämöteosten konteksissa Antony and Cleopatra kutoo yhteen niin The Death of Klinghofferin (1989–90) ja Doctor Atomicin (2004–05) ajankohtaisuutta, The Gospel According to the Other Maryn (2010–12) arkaaisuutta kuin A Flowering Treen (2005–06) välittömyyttäkin.
Pohjimmiltaan Antony and Cleopatrassa on kyse kahden erityislaatuisen ihmisen syvästä mutta perin juurin dysfunktionaalisesta suhteesta sekä siitä, kuinka heidän yksityiselämänsä jäävät poliittisten roolien jalkoihin ja toisinpäin. Tämän ytimen ympärille kietoutuu kehyskertomus imperiumin synnystä; Caesarin hurmoshenkisestä maailmanrauhan visiosta, joka on tuomittu vajoamaan totalitarismiin. Epäonnistuessaan Antoniuksen ja Kleopatran välisen siteen katkaisemisessa Caesar ajaa Rooman törmäyskurssille Egyptin kanssa, turmellen siten oman valtioihanteensa.
Säveltäjä asemoi estetiikkansa lähelle Debussyn lyyrisen draaman ideaalia, jota tämä peilaa Pelléas ja Mélisandessa. Toki siinä missä Debussy sävelsi Maeterlinckin näytelmän repliikit jotakuinkin sellaisenaan, Adams sallii itselleen vapauden pysähtyä toistamaan tärkeimpiä säkeitä ja koristelemaan laululinjaa melismaattisesti kerronnan sitä edellyttäessä.
Kaikkiaan Antony and Cleopatran vokaali-ilmaisu pohjautuu kielen ominaisrytmiikkaan ja säkeiden luontaisiin, puheenkaltaisiin melodiakulkuihin. Solistit on hienovaraisesti mikitetty, joten he voivat laulaa pehmeämmin ja ketterämmin kuin tavallisesti, vaikka alla soisivatkin ison orkesterin massat.
Orkestraalista kerrontaa
Soitinmateriaali on Adamsin partituurissa yhtä lailla olennaisessa asemassa kuin laulajien stemmatkin. Perspektiiviä vaihdellaan alituisesti; välillä tarinaa kuljettavat solistit, välillä taas orkesteri. Esimerkiksi ensimmäisen näytöksen unenomaisessa toisessa kohtauksessa Kleopatran kauneudesta laulaa bassobaritoni Alfred Walkerin tulkitsema Antoniuksen ystävä Enobarius, mutta varsinainen kerronta kulkee orkesteriäänissä: harppujen ja lyömäsoitinten kellomaisessa udussa, jousten virtaavissa pulsseissa ja puupuhallinten koristeellisissa repliikeissä.
Samainen kohtaus tuo oopperan orkesteriin mukaan myös cimbalomin, josta tulee sittemmin keskeinen sointivärin ja tunnelman luoja. Tämä ensiarvoisen tärkeä stemma on uskottu Chester Englanderille. Cimbalom intergroituu tiiviisti muuhun lyömäsoittimistoon erityisesti laajoissa duetoissa patarumpujen ja celestan kanssa.
Montussa soittaa iso orkesteri kaksine harppuineen ja huomattavine lyömäsoittimistoineen. Orkesteriaparaattiaan Adams käyttää mielikuvituksekkaasti hienovireisestä jousisatsista hehkuviin tutti-jaksoihin. Tärkeää sanottavaa riittää niin tuuballe kuin kongeillekin.
Amina Edrisin roolityö Kleopatrana on aseistariisuva, olipa sitten kyse ilmaisuasteikosta, nyansseista tai yksinkertaisesti laululinjan puhtaudesta. Psykologisella tasolla, sikäli kuin se on eriteltävissä irrallaan itse ilmaisusta, Edris rakentaa huikean emotionaalisen jatkumon, huolehtien samalla artikulaation kirkkaudesta ja täsmällisyydestä esimerkillisellä omistautuneisuudella.
Gerald Finleyn Antonius on moni-ilmeinen hahmo, jonka ristiriitaisuudet peilautuvat vokaali-ilmaisussa oivaltavasti. Yhdessä Edris ja Finley rakentavat ilmaisuasteikon, jonka puitteissa hellyys ja rappio, kiintymys ja kostonhimo sekä katkeruus ja jäytävä suru piirtyvät tarkasti. Heidän duetoissaan aistillisuus ja valtapelit kietoutuvat vääjäämättä yhteen, pohjustaen kummankin kuolinkohtauksen purevuutta. Pulitzerin ohjauksessa heidän tarinansa kerrotaan Art Deco -henkisin kuvin, joissa kimmeltää Hollywoodin kulta-ajan tarunhohteinen loiste.
Syvimmät ristiriidat juontavat juurensa kuitenkin Paul Applebyn mestarillisesti tulkitsemaan Caesar Augustukseen, jonka näyttämöpersoonassa sekoittuvat messiaaniset ihanteet ja banaali reaalipolitiikka. Vastakohtana elokuvamaiselle pääparille Caesarin näyttämöä hallitsee Mussolinin Italian kuvasto. Mukana on niin Bill Morrisonin muokkaamaa autenttista filmimateriaalia kuin Constance Hoffmannin ajan fasistista muotia kierrättävää pukusuunnitteluakin.
Adamsin oopperassa Caesar ei kuitenkaan pelkisty mustavalkoiseksi Il Duce -toisinnoksi, vaan hänen lapsenomaisessa tosikkoudessaan on myös aimo annos Mark Zuckerbergia. Kun Appleby laulaa toisen näytöksen huipentavassa kuorokohtauksessa profetiaansa maailmanrauhasta hurraavan kansalaiskuoron säestämänä, yhteydet 2000-luvun alun visioihin sosiaalisen median alustojen autuaaksitekevästä voimasta käyvät pelottavan ilmeisiksi.
Kuoron Adams ja Pulitzer marssittavat näyttämölle ensimmäisen kerran vasta ensimmäisen näytöksen päättävässä taistelukohtauksessa, jossa Antonius kärsii käänteentekevän tappion Caesarin laivastolle. Kuoro-osuuden kulminaatiopisteenä toimii toisen näytöksen vox populi -kohtauksen massapsykologia, joka muodostaa Caesarin sanoille kylmäävän kaikupohjan.
Sivurooleja oopperassa on kaikkiaan yhdeksän. Mukana on yksi orkesterinumero, ensimmäisen näytöksen Newsreel-välisoitto, jossa Adams hakeutuu hetkeksi takaisin varhaisteostensa minimalismin pariin. Elokuvamusiikinomainen katkelma toimii tehokeinona erinomaisesti.
Seitsemän San Franciscon -esityksensä jälkeen ooppera matkaa seuraavaksi Barcelonan Gran Teatre del Liceuun, jossa se saa Euroopan ensi-iltansa säveltäjän johdolla melko tarkkaan vuoden kuluttua. Ympyrän kehä täydentyy, kun Antony and Cleopatra palaa Atlantin taakse New Yorkin Metropolitanille vuonna 2025.
Jari Kallio
