Tampereen Oopperan versio Richard Wagnerin Lentävästä hollantilaisesta pitäytyi teoksen sadunomaisissa piirteissä ja käytti hyväkseen perinteisiä keinovaroja.
Vanhassa on vara parempi – aavelaivat, aarteet, kummituskapteenit, kiroukset sun muut eivät mitenkään välttämättä kaipaa päälle liimattua symbolisointia, ja vanhakantainen tarinankerronta jättää silti monenlaisia mahdollisuuksia erilaisiin tyylittelyihin ja puhtaasti esteettisiin ratkaisuihin.
Alkusoitto näytti suunnan. Varsin tavanomaisesti näkyvillä oli myrskyävää merta, jota kuitenkin katseltiin kuin säröytyneen lasin läpi, ikivanhassa, kulahtaneessa maalauksessa. Lavastus ja puvut jatkoivat sovinnaista linjaa: laivat olivat laivoja, köydet köysiä, vaateparret epookin mukaisia.
Marika Vapaavuoren henkilöohjaus oli silti tarkkaa, liikkeillä ja eleillä oli merkityksensä, ja sama kontrolli täydentyi joukkokohtauksissakin. Sadun- ja unenomaisuutta korostivat Miika Riekkisen koreografiassa tanssivat Hollantilaisen ja Sentan kaksoisolennot (Miika Riekkinen ja Petra Porspakka). Marjatta Kuivastonlavastus oli kokonaisuudessaan näyttävä.
Ohjaus esitteli itse Hollantilaisen jonkinlaiseksi Kristus-Perkele-hahmoksi – toisaalta kärsimysten taakkaa kantava, toisaalta demoninen – mitä valojen ja naamioinnin keinoin tähdennettiin. Senta puolestaan aloitti näyttämöllä valkoisissaan, mutta loppuratkaisussa hänet oli puettu punaiseen sen merkiksi, että hän jakaa Hollantilaisen kohtalon.
Toisen näytöksen alun kehruukohtauksessa kaikki kylän neitokaiset vaikuttivat pukeutuneen morsiamiksi, mikä tietenkin toteuttaa oopperan tekstiä – kelpo tytön tehtävä on odottaa sulhaskokelaita mereltä ja ommella itselleen kapioita.
Muiden päähenkilöiden puvustukseen olisin kaivannut hivenen lisää karakteria; pukusuunnittelija Leena Rintala olisi sillä tavoin helpottanut Dalandin, Erikin ja Perämiehen tunnistamista katsomon perältä saakka. Jussi Kamusen valo- ja Toni Haarasen videosuunnittelu täydensivät komeasti näyttämökuvan niiltä osin, mikä lavastuksen keinoin ei ole mahdollista Tampere-talossa.
Musiikillisesti kapellimestari Anja Bihlmaier nosti keskiöön Sentan balladin – en muista koskaan kuulleeni numeroa näin tarkoin eritellysti ja jäsennellysti, isoja agogisia ratkaisuja, pikkutarkkaa fraseerausta aksentteineen.
Johanni van Oostrum oli mitä onnistunein valinta Sentan rooliin – kaunis ääni, riittävästi volyymia, draamaa ja nuorekkuutta sopivassa suhteessa. Ilmankos tuo balladi oli niin mieleenpainuva.
Säveltäjän keskeisimpiä keinoja eri roolien karakterisoinnissa on laulajan fakin valinta. Siksi minusta on paikallaan noudattaa säveltäjän intentioita ja – kuten juuri Wagnerinkin tapauksessa – vuosisataisia perinteitä.
Hollantilaisen rooli on kirjoitettu bassobaritonille (wagnerilaisittain Helden-baritonille), ja sitä ovat aikojen mennen esittäneet George Londonin kaltaiset giganttiset laulajat. Tommi Hakala suoriutui Tampereella kunniakkaasti tehtävästä, johon hänellä oli intensiivinen ote ja teknisesti tarkkaan punnittu tuntuma.
Hollantilaisella on heti aluksi suuri, erittäin dramaattinen monologi, ja etenkin sen alussa Hakalan ääni jäi hivenen orkesterin jalkoihin. Sen sijaan Hollantilaisen ja Sentan rakkausduetto (Wagner ehkä italialaisimmillaan!) oli nautittavaa kuultavaa.
Lentävässä hollantilaisessa on kaksi tenoriroolia, lyyrinen Perämies, joka esittää osuutensa heti teoksen alussa, ja dramaattisempi metsästä Erik. Jonkinasteiseksi puutteeksi laskisin, että nyt kummassakin tehtävässä oli saman fakin laulaja.
Jussi Myllyksen (Erik) tenori on sitten viime kuuleman käynyt pyöreämmäksi ja täyteläisemmäksi menettämättä kuitenkaan luontaista kauneuttaan ja lyyrisyyttään. Niin taitavasti ja musikaalisesti kuin hän lauloikin, olisin kaivannut osaan dramaattisemman tenorin. Joel Annmo oli juuri tehtävän mittainen Perämies.
Timo Riihonen jatkoi suurten suomalais-Dalandien ketjua. Hänen merikapteeninsa on joukkionsa suvereeni johtaja, järjen mies ja ammattilainen, joka on kuitenkin perso kiiltävälle ja valmis myymään tyttärensä tuntemattomalle maailmankiertäjälle komeiden myötäjäisten toivossa. Dalandin aaria on todellinen bassobravuuri, ja Riihonen lauloi sen komeasti.
Tampereen oopperassa on totuttu kuulemaan kansainvälisen tason laulajia. Maryn rooli on pienehkö, mutta eräänlaisena koko teoksen äitihahmona tehtävä saa mittaansa enemmän painoarvo. Tiina Penttinen lauloi osan lämmöllä ja auktoriteetilla.
Heikki Liimola on johtanut Tampereen Oopperan kuoroa jo vuodesta 1990 asti – ja se sekä kuuluu että näkyy. Kuoron soundi on tuhti ja sointi tasapainoinen. Ainahan voisi toivoa muutamaan terävä-äänisen tenorin tuomaan kimmellystä stemman korkeimpiin säveliin, mutta toimiihan se näinkin.
Kuoron pääosalla on ilmiselvästi piinkovaa rutiinia lavatyöskentelyssä – siinä määrin jäntevää ja tarmokasta touhu on. Anja Bihlmaier johti kokonaisuuden osuvin tempoin. Yhteistyö lavan ja montun välillä toimi oikein hyvin.
Matti Lehtonen
